Hymykuoppakipu

Olen luullut, että osaan. Olen luullut, että pystyn. Olen luullut, lapsellisesti, että kaikki on niin kuin olla pitää.

Olen elänyt siinä uskossa, että elämä kantaa. Tai no, ehkä olen ollut uskovinani. Hymyillyt, vaikka poskipäihin vähän sattuisikin, purrut hampaita yhteen kuin pähkinänsärkijä. Eihän sitä kauan ole kestänyt, valheellista tai ei. Murentunut se on joka tapauksessa.

Kallion lukiossa pitäisi olla ihanaa. Ja onhan siellä. Mutta minä en osaa ottaa sitä vastaan.

Kuvittelin, että kun pääsen pakoon, pois yläasteen ja menneisyyden hankaavista varjoista, aloitan uuden elämän. Olen jälleen normaali, mutta erityinen, niin kuin me kaikki. (Tai oikeastaan vielä vähän erityisempi kuin moni muu, kähisee pieni ääni. Hyi, minä sitten inhotan itseäni.)
Kuvittelin taas liikoja. Pulahdin odotuksiini ja jäin lämpimään veteen kellumaan. Mutta joku sulki hanan, se taisin olla minä, ja tässä sitä ollaan. Haaleaa. Vilu.

Minä en löydä sanoja. Äidinkielen ryhmätyön esittelyssä vien puheaikaa kaikilta muilta runsain mitoin, kauhon sitä itselleni kuin pelikaani vain toistellakseni jo mainittuja asioita. Mikä saakutin pelikaanipapukaija minusta on tullut? Psykologian ryhmätyössä kinastelen yhdestä sanasta. Olen kuin huonosti kasvatettu lapsi.

Herranjumala. Minähän OLEN huonosti kasvatettu. Olen regressoitunut lukiossa takaisin esikoululaiseksi.

Toisaalta käyn hetki hetkeltä hiljaisemmaksi. Vihaan omaa ääntäni ja käytänkin sitä lähinnä vain oppitunneilla. Olen ujo, sisäänpäinkääntynyt ja vaikea tapaus. Hymyilen kyllä vastaantulijoille, pidän ovea auki, mutta siihen se sitten jää. Mikä minusta on tullut? En tunne itseäni.

Muut nauravat. Yhdessä. Minä en osaa kuin kirjoittaa "taiteelliseen pysäyttäviä" yhden sanan lauseita. Yksin.

Olen väsynyt, kamalan väsynyt. Koeviikko lähestyy, enkä voi lukea tarpeeksi, koska unohdan heti, mitä olin lukemassa. Nukun bussissa. Tunnilla istun aina eturivissä vain tahmatakseni poskeni kämmenilläni. Kuvistyöni muistuttavat... Ne muistuttavat... Sanotaan, että sormivärejä syövä tenava on minuun verrattuna Leonardo Da Vinci.

Pahinta on, että kukaan ei edes naura minun työlleni hyväntahtoisesti. Jos joku kiusoittelisi, minä kuuluisin joukkoon ja voisin hyväksyä omat vikani helpommin. Mutta en minä voi pakottaa ketään pitämään itsestäni, enkä haluaisikaan. Tahdon ansaita ystävyyden, antaa saman verran takaisin. Tahtoisin, että joku pitäisi minusta sen vuoksi, kuka olen. En vain osaa olla oikein kukaan.

Minä ihailen niin paljon, kadehdin liikaa ja suren vain, lopulta. En osaa elää, vaikka viimeinkin minulla olisi kaikki edellytykset siihen. Jos elämä on tätä, miksi koskaan tein sen helvetillisen työn parantuakseni?

Minä olen aivan liian normaalipainoinen lääkärini suosituksiin nähden, saan asua kotona ja tehdä mitä huvittaa. Silti istun tässä ja pyydän maailmalta sitä samaa vanhaa, jonka luulin jo kaivertuneen itsekseen osaston ruokasalin seiniin. Antakaa minulle elämä!


// Kyllä minä tiedän, ettei elämä kävele luokseni, vaan minun täytyy se itse osata rakentaa. Olen vain niin kamalan väsynyt. Minun poskipääni ovat hymyilemisestä niin kipeät.

//Voisin valvoa koko yön tässä kirjoittamassa, haluaisin sanoa jotain yhteiskunnasta. Jotain tosi korkealentoista ja syvällistä samaan aikaan. Mutta kun ei minusta ole siihen, ei juuri nyt.