Purkukumi

Mitä minulle kuuluu?

Ulkona on vähän harmaata. Heinäkuun viimeinen päivä on menettänyt itseluottamuksensa ja käpertynyt nuhaisten pilvien lomaan.

Laitoin puuroon liikaa suolaa. Vahingossa. Se maistui äkäiseltä.

Isä on saunassa. Pesukone pyörii, linkoaa. Isä heittää löylyä. Sihisee.

Minä olen väsynyt ajattelemaan. Se huolestuttaa minua. En jaksa muodostaa mielekkäitä lauseita, tarinanpätkistä nyt puhumattakaan. Haluaisin kirjoittaa novellin, mutten keksi juonta. Virkkeenriekaleet lentelevät puuroisessa mielessäni kuin eksyneet kärpäset, törmäilevät ohimoihin ja jäävät jumiin.

Minulla on tylsää.

Se on jo sinänsä hämmentävää. Minulla on harvoin tylsää. Bussipysäkillä, välitunnilla, ylipäätään tilanteissa, jotka ovat unohtuneet pyörimään omaan pölyiseen merkityksettömyyteensä, minä keksin aina jotakin. Ryhdyn kuvittelemaan. Luon, näin hienosti asian ilmaistakseni. Luon ympärilleni kokonaisen maailman tai edes pienen komeron, jonka sisässä elämä liikkuu.

Nyt se ei onnistu. Minun kuvitelmani pyörivät paikoillaan, ajavat omaa häntäänsä. Paneutuvat makuulle takaraivoni perimmäiseen nurkkaan ja murisevat minulle, kun yritän töniä niitä hereille. Silloin minäkin nukahdan. Nukuin eilen puolentoista tunnin  mittaiset päiväunet. Enkä edes nähnyt unia. Minun unenikin nukkuivat. Samoin nukkui isä. Ja koira. Koko elämä.

Purkasta on mennyt maku. On se niin surullista. Kohta minun pitää sylkeä se pois, roskikseen, tehdä siitä hyödytön. Käytetty. Kukaan ei tarvitse sitä enää sen jälkeen. Kukaan ei muista sitä tai kaipaa sitä. Purkkapaketissa lukee, että 5-10 minuutin pureskelu riittää. Sitten menee maku. Koko touhuun.

Minä istun vihreällä tietokonetuolillani ja haistelen elämää. Minulla on levoton olo vatsassa, pitäisi tehdä jotakin. Olen laiminlyönyt fysioterapeutin liikuntaohjelmaa. Olen tehnyt jumppaohjelman vain kerran viikossa. En ole uskaltanut. Jaksanut.

En voi sanoa olevani sekaisin. Siitä saa niin kovin aktiivisen vaikutelman. Sekainen ihminen on liikkeessä, vähintäänkin sisäisesti, pää kääntyilee, valot välkkyvät, nopeatempoinen musiikki soi.

Minä olen vain...lysyssä. Litissä niin kuin asfalttiin tallattu purkka. 5-10 minuutin pureskelu riittää. Sitten se on ohi.

Tämä tyhjä olo. Tarpeeton. Missä minun persikanvärinen peruspositiivisuuteni on? Kyllä kaikki järjestyy- tyyppinen ajattelutapa. Missä ilonroiskeet, keltaiset, vastaleikatun nurmikon tuoksuiset täplät minussa, ne, joita vasten painaa poskensa silloin, kun laaja, harmaa massa vyöryy kohti. Mikä minua vaivaa?

Ryhdistäydy, ole kiltti. Muutu takaisin siksi, joka olit. Siksi, koska se on tärkeää.