Ketsuppipullon kekseliäisyysvaje

Nyt ajattelin vähän ruikuttaa taas. Tiedän, ettei ehkä kannattaisi, mutten oikeastaan välitä.

Täällä on pölyistä. Pinttynyttä, jotenkin ahdasta ja ahdistunutta. Äiti on matkoilla ja se vaivaa koiraa, joka etsii mukavampaa asentoa eteisen lattialta. Takamus on jotenkin tiellä.

Minä join taas nutrini, vaikka kukaan ei vahtinut. Ei se oikeastaan ole enää mikään suoritus, ennemminkin tympeä rutiini, riitti, malja löllyvälle olemukselle, kiloille mittarissa. Minä huomaan skippaavani nutreja vain äärimmäisissä tunnekuohuissa, rajuissa olotiloissa, joissa ei ole päätä eikä häntää. Tässä tylsistyneessä, itseensä käpertyvässä tyhjyydessä minä vain juon, slurpsis. Niin kuin joku tahmea, hämyisiin pikkutunteihin takertunut tapa-alkoholisti, joka ei enää osaa muuta kuin kohottaa pullon huulilleen ja niellä.

Minä olen lasten pilailulimaan sotkeutunut koppakuoriainen, kärpäspaperiin kiedottu etana. Olen hiljaisessa, matelevassa kriisissä. Vailla oikeita ongelmia kuristun itseeni ja kaiken samankaltaisuuteen, siihen raapivaan, tyhjään, itsekeskeiseen itseinhoon. Koska sitähän se on. Itsekeskeisyyttä. Inhota itseään ja omia vikojaan niin paljon, ettei aikaa jää muulle.

Minä tahtoisin unohtaa itseni. Keskustella kärpästen kanssa kunnallisvaalilaista, ihastella ikkunoita vasten painautuvaa auringonvaloa ja upota metsän vihreään kaulaani myöten, kuiskivan tuulen hameenhelmoihin. Minä tahtoisin, että minulla olisi henkinen pääoma. Sellainen kahva, johon aina voi tarttua. Niin, että vaikka häviäisin kaikki rahani sille typerälle, möhömahaiselle junapelurille, jota elämäksikin kutsutaan, aina löytyisi vielä se peruspääoma, jokin, jolla tulla toimeen.

Antakaa kun selitän.

Joku on se viulistityttö. Vinguttanut siitä asti, kun oppi kävelemään. Ei haittaa, vaikka matematiikan koe menisi penkin alle tai vaivalla vaivattu pullataikina ei koskaan nousisikaan. Kaikki tietävät, ettei hänestä tule insinööriä, eikä hän ole leipuri. Hän on viulisti. Sen hän osaa. Hän voi vetää jalkapallopelissä kymmenen kertaa omaan maaliin olematta epäonnistuja. Hän osaa soittaa viulua. Ja jos hän osaa vielä jotain muutakin, niin se on vain bonusta. Plussaa, pirkkaa, plussaa, pirkkaa. (Suokaa anteeksi typerät televisiomainosassosiaationi.)

Mutta tajuatteko? Sillä viulistitytöllä on takaportti. Taito, johon turvautua. Jokin, josta pitää kiinni silloin, kun maailma tuntuu sortuvan ympäriltä.

Minäkin haluan henkisen pääoman. Tietenkin useampi taito on parempi kuin yksi, sillä voihan viulistityttömmekin saada elinikäisen rasitusvamman jousikäteensä. Vaan ei huolta, hän on tietenkin MYÖS ilmiömäinen taitoluistelija.

Kaikki tuntuvat olevan vähintään kahden taidon paketteja. Tuo soittaa harmonikkaa ja tanssii balettia. Tuo pelaa jääkiekkoa ja soittaa kitaraa. Minä istun paskalla ja syön purkkaa. Moi vaan.

Minusta on surullista, että häilyvämmät taidot, kuten sosiaalinen älykkyys ja empatiakyky, jäävät usein konkreettisempien varjoon. Jaakko Jääkiekkomestari voi todeta ohimennen, että juoksimpa tuossa kouluni parhaan coopertuloksen, ja nousta sitä kautta statuksessaan kymmenen pykälää ylöspäin tavallisessa keskustelussa. Mutta kuinka käy Emmi Empatiakykyisen? Ei hän voi heittää samaan myllyyn, että hei, helpotimpa tuossa serkkupojan oloa pitkällä, syvällisellä keskustelulla. Vai voiko? Ei hänellä ole omista taidoistaan ansioluetteloa esitettävänä.

Tietenkin, jos Emmillä on paljon kavereita, hänen keskustelutaitonsa tunnetaan laajalti. Mutta entä jos Emmi muuttaa toiseen kaupunkiin? Kokonaan uuteen ympäristöön, josta olisi nopealla itsensä esittelyllä hankittava kavereita?

Nuorten maailmassa vallitsee tiukka poikki ja pinoon - järjestelmä.

 Tolla on liikaa meikkiä, se laitetaan lissupinoon. Sieltä se löytää kavereita ja oman paikkansa, siellä sillä on pillifarkuissaan hyvä olla. Ton farkut lököttää, laitetaan se koviskansioon. Tolla on keskivartalossa vähän ylimääräistä, se on sitten se läski. Ja joo, tolla on lasit ja se sai kokeesta kympin, se on se älykkö.

Kaikki kapeutuu. Lissun on hyvin vaikea ryhtyä vaikkapa ympäristöaktivistiksi tai ottaa luontoretkellä kastemato käteen. Ja entä, jos älykkö tahtoisikin välillä vetää örvellyskännit? Kuka kuuntelee läskin mielipidettä uudesta salaattibuffetista keskustassa? Kuka tarjoaisi terveysintoilijalle karkkia?

Tietenkin roolit luovat turvaa. Ne ovat kuin seinät, joiden sisään oma pieni ulosanti rakennetaan. Tässä olen minä.

Mutta kun minä on niin paljon muutakin. Läskillä voi olla mielenkiintoisia ajatuksia sosiaalipolitiikasta,  älykkö voi haaveilla salaa tatuointitaiteilijan urasta. Minä on kokonainen maailma vivahteineen ja vajavaisuuksineen, eikä yksikään ihminen ole niin pieni tai sileäreunainen, että mahtuisi vain yhteen muottiin.

Luokittelemattomana yksilönä eläminen vaatii rohkeutta. Pahimmillaan sitä voi erakoitua, muuttuia kovakuoriseksi ja yksinäiseksi. Parhaimmillaan saa olla moniulotteinen oma itsensä ja näyttää muille ihmisille ja koko maailmalle, kuka oikeasti on. Nuoruusiässä ongelma vain tahtoo olla, ettei sitä aivan vielä tiedä, kuka on. Silloin luo turvaa olla vain "se iron maiden - fani" tai " se jääkiekkoilijapoika". Se riittää.

Ja myöhemmin, kun uskallusta on kertynyt, voi ryhtyä olemaan vaikka " se iron maiden - fani maastokuvioisissa villahousuissa" tai "se jääkiekkoilijapoika, joka lahjoitti kuukausirahansa itämeren suojelutyöhön". Koska meissä jokaisessa on sitä. Jotain ihan omaa.

Se tekee tästä maailmasta niin kovin rikkaan. Oikeasti.


Mutta oli miten oli. Minä olen vasta pieni. Minä tahdon olla erilainen, mutta tulla ymmärretyksi. Minä tahdon olla "se joku". Mutta minä en osaa. Minun henkinen pääomani on, että osaan seistä päälläni ja kuunnella, kuinka sadepisarat tanssivat. Että osaan sulkea silmäni ja kuvitella. Kun minun minäni on minussa, minulla on se kaikki. Mutta kun joku telinevoimistelijatyttö tai saksofonistipoika sattuu kuvaan ja hymyilee itsevarmasti, minun minäni murenee. Minulla ei ole sitä varmaa taitotaitoa, jonka taakse piiloutua. Minä olen vain minä. Ja toisinaan yhtä tyhjiin puristettu kuin ketsuppipullo.

Nyt. Nyt minä olen se ketsuppipullo. Hammastahnatuubi, jonka joku on taittanut keskeltä vain nähdäkseen, kuinka sisältä pursuaa. Minä olen luovuttanut luovuuteni, enkä keksi enää mitään lisää. Minä olen pienimuotoisessa kriisissä.