Taiteesta, minusta, kauneudesta ja huumorista

Mulla on taas vähän vaikea vaihe. En saa mitään puettua sanoiksi. En tiedä, mitä haluan, mihin pyrin, mitä tavoittelen. Missä olen hyvä.


Söin juuri lounaaksi luomupinaattilettuja ja varmaan kaksi kiloa tomaattia. Oli hirveä nälkä. Vaikken ole aamiaisen jälkeen kuin istunut aloillani, pelkistyneessä vittuuntuneisuudessani, miettinyt, miltä elämä maistuu ja miltä sen pitäisi maistua. Mietin, tuleeko minusta koskaan mitään. Ruikutan kuin ruumiinavauksesta toipuva rupikonna. Kielikuvanikin kusevat. Olen epäonnistunut.


Minun on kylmä. Vatsa vaatii tilaa, olen ahtanut sen liian täyteen, vapaaehtoisesti. Minä en ymmärrä, mihin minä oikein pyrin. Mistä tahdon itseni löytää?

Pinaatinmakuisia röyhtäyksiä. Ynh. Minä olen pallo, vailla ajatuksia. Minun ajatukseni pelkäävät minua, ne pakenevat. Junnaan paikoillani, enkä osaa tiivistää. Selkiyttää. Edes itselleni.

Riitelin äidin kanssa leivästä liian viileässä supermarketissa, muovipakkausten paljouden keskellä. Riitelin kaloreista, vaikken enää itsekään tiennyt, miksi. Minun vaikuttimeni vähenevät, en saa enää kiinni siitä, miksi puolustan vähäkalorisempia tuotteita. Mitä väliä sillä enää on? Silti en uskalla päästää irti. Se ei aiheuta riemua tai vapauden tuntemuksia, vaan tympeää tyhjyyttä. Mitä väliä?

Minun päässäni on liikaa ja liian vähän. Voisin kirjoittaa niin paljosta, ja samaan aikaan en mistään. Te olette kuulleet jo kaiken, olen tyhjä, tuulessa rapiseva sipsipussi, reunoiltaan rasvainen, ontto. Rikkinäinen äänilevy, joka osaa toistaa vain itseään. Maijal oli karitsa, lumivalkoinen...

Minun tekee mieleni ryhdistäytyä. Ravistella itseäni kuin koira, aloittaa puhtaalta pöydältä. Taas. Mutta kun en osaa. Minun puhdas pöytäni likaantuu heti, kun ryhdyn rakentamaan.

Ja totta kai se likaantuu. Niin sen kuuluukin mennä, ei elämä ole puhtoinen kuin vauvan pylly, siinä on säröjä. Kakkaa. Mutta silti. Minä haluan saada kiinni langanpäistä, tahdon selkeän rakenteen. Nyt teen tätä, nyt sain sen valmiiksi, nyt siiryn seuravaan. Nyt syön. Nyt voin olla itseeni tyytyväinen.

Kirjoittaminen ei suju. Minä olen työstänyt Kaneliinia kahdeksan kuukautta ja äkkiä tajuankin, että ei se ole muuta kuin pino paskaa. Tai niin minä pelkään. Minä pelkään, että masennun taas. Etten saa kiinni mistään. Että menetän itsearvostukseni kokonaan.

Ei silloin voi mitään tuottaakaan, jos paketti on ihan hajalla. Pitää luottaa itseensä, että voi saada aikaiseksi. Pitää uskoa olevansa kaunis luodakseen jotakin kaunista. Se on vain niin hattulivein vaikeaa. Elämä on vaivalloista. Minä olen laiska, kun en enää jaksa yrittää.

Minä TAHDON kirjoittaa. Siinä on kaikki, mitä minä tahdon. Minä olen kirjoittanut yhdeksänvuotiaasta melkein tauotta. Minä vuodatan paperille palasia omasta elämästäni ja muiden elämöinnistä, yhteiskunnan tilasta ja kaiken sekavasta, surkuhupaisasta struktuurista. (Rakenteesta. En minäkään ymmärrä sivistyssanoja. Ei niissä ole mitään järkeä. Mitä vikaa suomenkielessä on? Itse käytän vain alkusointusyistä.  Ihmiset, jotka käyttävät sivistyssanoja nostavat itsensä jalustalle. "Minäpä tiedän, mitä tarkoitta atmosfääri." No minä en. Täytyi kysyä isiltä.)

Positiivista on, että minä pystyn taas lukemaan. Tällä hetkellä on menossa Kari Hotakaisen Ihmisen osa. Loistava kirja. Hämmennyin, kun huomasin, että Hotakainen kirjoittaa välillä niin kuin minä. Tai siis minä kirjoitan niin kuin hän. Vaikken ole koskaan aiemmin tutustunut hänen tuotantoonsa.

Minä voisin kirjoittaa tähän blogiin arvioini kyseisestä kirjasta, kunhan saan sen luetuksi. Ja sitten ajattelin lukea Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis. Tiedän, että pitäisi ehkä ensin lukea Jäniksen vuosi, mutten taida oikein osata. Mitään Puhdistusta en ala lukemaan. Tai Riikka Pulkkista. En vaan pysty. Minulla on jäänyt molemmista kirjailijoista vähän karvas maku suuhun. Sellainen... antakaa nyt anteeksi - pikkiriikkisen - tekotaiteellinen. Koska minusta kirjat ovat taidetta ja taide kuuluu kaikille. Jokaisen pitäisi sitä jollakin tasolla voida ymmärtää. Ja minusta silloin, kun kirjoitetaan kilometrinmittaisia lauseita ( ja minähän en koskaan syyllisty tähän, pata kattilaa soimaa) , joihin piilotetaan hakemalla haettuja monimerkityksiä ja raadollisia, säväyttäviä kielikuvia, luiskahdetaan helposti, toisinaan, liian syvälle hurmokseen.

Kaikkein taidokkainta on minusta pystyä kirjoittamaan yksinkertaisesti, mutta kuitenkin syvällisesti ja monitasoisesti niin, että jokainen saa jotakin. Niin, että kirjan voi lukea pintapuolisesti ja olla tyytyväinen hyvästä makupalasta, tai niin, että sen merkityksiä ja sanomaa voi pähkiä nautinnollisesti tuntikausia. Kun lukee kirjan, jossa kaikkea ei sanota suoraan, vaan annetaan lempeästi ymmärtää, sitä tuntee itsensä erityisen viisaaksi, kun uskoo ymmärtävänsä. Sellaiset kirjat ovat hyvin lukijaystävällisiä. Tove Jansson on tästä hyvä esimerkki.

 Minun kantani on, että taiteen ei tarvitse olla tuskaa. Se voi käsitellä raakoja, julmia teemoja ja muuttaa maailmaa paremmaksi olematta kauheaa. Kaunis on monesti kamalaa voimakkaampi. Kun kaunis koskettaa, satuttaa, puhuttelee tai antaa ymmärtää, sille on paljon vaikeampi kääntää selkänsä kuin kovalle, karulle tai kauhealle. Tuskaa vastaan voi kovettaa itsensä.

Minä olen nähnyt monia, jotka katsovat k-18- väkivaltamäiskintäelokuvia silmät tyynesti avoinna, kädet niskan takana. He ovat kovettaneet itsensä. Mutta en tiedä, onko se jokin ihailtava juttu.

Kauniin kautta. Se on yksi motoistani. Enkä tarkoita, että kamalia asioita pitäisi lähteä siloittelemaan, käärimään pumpuliin ja koristelemaan muovikukkasilla. Sellainen on tietenkin kamaluuden väheksymistä. Mutta kaikesta voi löytää jotakin kaunista. Kaiken voi kertoa kauniin kautta. Niin se uppoaa syvemmälle kuulijaan, kenties jä asumaan hänen ajatustensa perukoille ja vaikuttaa hänen tuleviin valintoihinsa. Muuttaa maailmaa, pala kerrallaan.

Huumorin kautta, se on toinen mottoni. Melkein kaikesta voi löytää jotakin hauskaa, eikä nauraminen ole väärin. Se on hyvä puolustuskeino synkkyyttä vastaan ja vapauttaa kehomme tiukoista klikeistä. Nauraminen on terveellistä, ihan oikeasti. Se vapauttaa runsaasti mielihyvähormoneja ja vähentää stressihormonien määrää. Nauraminen on myös aerobista harjoittelua, sillä nauraessa pulssi kiihtyy, verenkierto vilkastuu ja mm. pallea ja keuhkot työskentelevät aktiivisesti. Aidosti nauraessaan ihminen ei voi olla masentunut, vihainen tai surullinen, koska täysin päinvastaiset tunteet eivät mahdu järjestelmäämme yhtä aikaa ja nauru on iloisuudesta tai huvittuneisuudesta kumpuava refleksi.




Nauramalla voi selvittää ongelmia. Huumorilla mennään vaikka läpi harmaan kiven. Vaikeiden asioiden käsitteleminen huumorilla ei ole niiden väheksymistä. Tietenkin huumorin kanssa saa olla varovainen ja tilannetajun käyttö on sallittua. Walt Disney ( ja hänen loistava animaatiotiiminsä, joka heitteli ideoita kuin palloa, oi jospa oisin saanut olla mukana) osasivat tämän loistavasti. Myös Pixar ja Dream Worksin porukka.

Kummelit ovat pitkälti jylyä äijähuumoria, mutta kyllä niidenkin joukosta löytyy juttuja sydäntäni lähellä.

Yksinkertainen on parasta, koska elämän pohjimmaiset asiat ovat yksinkertaisia. En heittäydy ylimieliseksi ja väitä, että kaikki muu olisi turhaa, koska ei se ole. Elämässä kaikella on merkitystä, niin minä uskon.


 Ps.  Ja vielä kerran jotakin positiivista minusta; eilen söin jäätelön ja JOIN NUTRIN ihan yöpöyksin, ilman kenenkään valvontaa. Tapasin vanhaa ihanaa osastokaveriani (vaikkei se kovin vanha ole, nuori ja vetreä vielä) ja meidän oli tarkoitus ensin syödä välipalaa yhdessä, mutta sitten se ei mennytkään niin ja pala jäi omalle vastuulleni. Hoidin sen. Olen ylpeä ja samaan aikaan peloissani. Kuinka minä siihen pystyin? Mikä minua oikein vaivaa? En taida olla sairas koskaan ollutkaan.



No, kiitos taas tästäkin. :DD En osaa pitää postauksiani yhden aihekokonaisuuden sisällä.