Uloskirjaus!

Mä tunnen sen. Jalkapohjissa ja sormenpäissä ja nenäkarvoissa. Mä olen vapaa.

Mut uloskirjattiin osastolta tänään. Se tapahtui hyvin yllättäen; mulla piti olla tavallinen hoitokokous, jossa mun uloskirjauspäivästä oli tarkoitus sopia. Sitten mun omahoitajani totesi, että mä olen odottanut niin pitkään ja kärsivällisesti, että jo on aikakin. Ja sitten mä pääsin pois. Noin vain.

Mä olen häkeltynyt. Hämmentynyt. Seitsemisen kuukautta taukoamattomassa osastohoidossa. Ja nyt, lopultakin, se on ohi. Mä en enää palaa sinne. En raahaa punaista vetolaukkuani ja pilkullista unilelukoiraani perimmäiseen huoneeseen jokaisen viikonlopun päätteeksi.

Mä jätin sinne mun pilleripurkkilinnani. Sen, jonka korkeimmassa tornissa istuu kirjavapiikkinen siili. Mä en tiedä, mitä ne sille tekee. Varmaankin hävittää heti, kun on varmoja, etten mä ilmesty takaisin hakemaan hammasharjaani tai höpisemään hoitajien kanssa. Heti, kun on varmoja, että musta on päästy lopullisesti eroon.


Tästä se vasta alkaa, mä tiedän. Mun pitää opetella elämään elämääni uudestaan. Selviämään siitä. Mun pitää pystyä syömään ( ja juomaan kolme nurtia päivässä, niitä EI otettu pois (??) ). Mun pitää pystyä rakastamaan itseäni ja kuhmuraisia varpaitani ( okei, niitä ei tarvitse rakastaa, riittää, kun ne hyväksyy). Mun pitää pystyä elämään elämääni eteenpäin. En saa antaa vastoinkäymisten vetää mua takaisin pimeään.

Vanha koira ei opi uusia temppuja, sanotaan. Mutta mä en ole vanha. (Enkä koira.) Mä olen nuori ja innostunut ihminen, mielikuvituksensa varassa keinuva omintakeinen idealisti. Mulla on maailma täynnä mahdollisuuksia, mun pitää vain löytää ne.

Mä en aio lopettaa tän blogin kirjoittamista. Tää ei ole mun elämäni loppukohtaus, ei se hieno hetki, jona musiikki pärähtää soimaan ja ruutuun ilmestyvät lopputekstit. Tää on vasta alku.

Mä aion kirjoittaa sitä mukaa, kun mä paranen. Mä aion kirjoittaa mun ajatuksista ja sydämen sekoilusta, mun virheistä ja arvoista ja harhailusta. Mä aion kirjoittaa muustakin kuin tästä, kunhan tää jää taka-alalle. Hiljallen sen on jäätävä. Ja sehän jää. Mun pitää vaan jauhaa tätä paskaa kirjoituksissani niin pitkään, että mä kyllästyn siihen. Toivottavasti te jaksatte lukea. Mua lämmittää ajatus siitä, että joku lukee mun onnettomia tunnepurkauksia jossakin, kenties hymähtelee mun övereille ajatuksille. Tai vaikka ärsyyntyisikin. Kunhan tuntee edes jotakin. On tuntevinaan.

Mä haluaisin kirjoittaa vielä niin paljosta. Mutta kello on sata, kuten äiti sanoisi. Mä kirjoitan huomenna. Tai ylihuomenna. Mulla on elämä aikaa.