Mutisen, siis olen

MOI.

Mun pää on niin täynnä ajatuksia. Ne ei anna toisilleen tilaa, vaan kävelee toistensa yli ja ali, tönii ja tuuppii ja on töykeitä. Nillä ei ole käytöstapoja.  Ne pursuilee.

Tänään oli välipalaloma. Ja vaikka satoi vettä ja tuoksui pakokaasuilta ja vähän väsähtäneiltä ihmisiltä täpötäydessä linja-autosa, mulla oli tosi mukavaa. Tapasin yhtä ala-asteen aikaista ystävää ja meidän piti mennä leikkimään sulkapallomailojen kanssa, mutta se suunnitelma ikävä kyllä peruuntui. Sen sijaan me pyörittiin keskustassa ja puhutiin paljon. Ihan tavallisista asioista. Koulusta ja säästä ja kesästä ja tulevaisuudesta ja siitä, miten ärsyttäviä yleisten vessojen hurhur-käsikuivaimet ovat. Muisteltiin myös menneitä. On hauskaa olla niin vanha, että menneisyyttä on jo kertynyt vaikka kuinka. Jos olisin vaikka viisivuotias, eläisin täysin hetkessä.

 

Toisinaan sitä tekisi mieli olla vielä viisivuotias. Vain muutama hetki sitten mä rukoilin maailmalta lupaa olla taas viisivuotias. Kuihtua pieneksi ja kainaloon kaapattavaksi. Haaveilin omasta petistä osastolla, hoitajasta, joka kysyisi, onko kaikki hyvin ja annostelisi ruuan lautaselle. Turvasta. Mä juoksin yksinäisiä puolimaratoneitani litisevässä pimeässä ja keskityin laskemaan porkkanoitani, luulin olevani vahva ja pelkäsin kaikkea. Viimeisenä iltana ennen Lastenklinikalle joutumista mä kuvailin äidille valkoisen, hiljaisen paikan. Halusin pois elämästä, hyllylle.

Ja hyllylle mä todella pääsinkin. Kaiken jälkeen ajattelen, että se taisi olla vain hyvä. Tarvitsin pitkän tauon.

Nyt mä kuitenkin olen lepäilyni lepäillyt. Mulla on valtava elämänjano, iso hinku päästä tekemään asioita. Perjantaina olisi HoKossa tarkoitus päättää jatkosta ja ennen kaikkea uloskirjautumispäivästä. Odotan sitä.

Normaalipaino ei yhtä lailla ahdista enää. Mä tahdon olla huono anorektikko. Hyvä terve. Silti tuntui pahalta lueskella terveyskirjastosta laihuushäiriön määritelmää. Mun nähdäkseni se esitettiin hyvin kapeasti. Paino sitä, paino tätä. Painoindeksi, somaattinen vointi, luuntiheys, osteoporoosi, blaablaa.

"Jos painoindeksi on alle 16, kyseessä on yleensä anoreksia. Vaikeimmissa muodoissa painoindeksi voi laskea alle 13:n, jolloin paino voi olla alle 30 kiloa."

Juu. Mä en tiedä, miksi tää ärsyttää mua. Mun painoindeksi kävi juuri ja juuri alle kuudentoista, mutta vasta päiväpotilasjaksolla. Mä jouduin Lastenklinikalle indeksissä 17. Mun syke oli kuulemma hengenvaarallisen matala ja siksi makasin monitorissa melkein kolme viikkoa, enkä saanut edes neuloa. Mutta aha, okei, en ole sairastanut anoreksiaa. Vaikka olen virunut vittu osastolla melkein seitsemän kuukautta, juossut läpi päiväosastot ja suljetut osastot ja ties mitkä, ei minun tapaukseni ole vaikea, koska painoni ei ole sitä.

Tunnen epäonnistuneeni. Kaikkein mieluiten olisin täysin terve vailla rahtustakaan mitään häiriötä riesanani. Mutta KUN nyt kerran olen maannut sillä hyllyllä sen puoli vuotta ja enemmän, itkenyt ja huutanut ja oksentanut ja pakkoliikkunut ja hakannut päätä seinään ahdistuksesta, litkinyt litrakaupalla nutreja joka ikinen viikko, niin haluaisin voida SANOA OLEVANI OLLUT SAIRAS.

Vaikkei se ole mikään saavutus, päinvastoin. Se on silti osa minua. Se on syönyt valtavan palan elämästäni. Se on jotakin, mikä kuuluu minun menneisyyteeni ja tulee aina osaltaan vaikuttamaan elämässäni. En halua, että se ohitetaan olankohautuksella. Tai sama se minulle on, mitä MUUT siitä ajattelevat. Mutta tahdon itse olla oikeutettu puhumaan taistelustani. Vaikeasta sairaudesta, joka hiljalleen voitetaan.

Se on ollut valtaisa osa minun elämääni. Liian iso. Minun blogikin käsittelee lähinnä vain sitä.
En tahtoisi asian olevan niin.

Siksi kysynkin teiltä, rakkaat lukijat, mikä teitä kiinnostaa? Kuvitelkaa minut ilman mörköäni, ihmisenä, joka todella olen. Mistä voisin kirjoittaa? Elämänfilosofiastani? Käsitöistä? Pukeutumisestani? Koirastani? Nurkissa asuvien pölypalleroiden kesäpippaloista?

En tiedä. Tahdon kasvattaa ympärilleni elämän, josta kirjoittaa. Tällä hetkellä olen ärsyttävän yksipuolinen.