Tervaisen kanan terveiset

 Kun ahdistus muuttuu masennukseksi, se kasvaa kokoa. Litistyy, leviää, lihoo. Muuttuu kivuliaista kipupiikeistä harmaaksi, tukehduttavaksi massaksi. Kovan ahdistuksen keskellä sitä on toimintakyvytön. Rintalastan alla roihuaa, närästää, pierettää, itkettää. Piikit työntyvät selkärngan nikamien väliin ja pakottavat kyyryyn, kerälle, sykkyrään. Masentuessa ahdistus ei katoa mihinkään, mutta sen kanssa opitaan elämään. Minun kohdallani ainakin. Vakavassa masennuksessa kaikki ilo ja merkitys katoaa elämästä ja peseytyminen tai sängystä ylös nouseminen tuntuu turhalta. Lievemmässä tapauksessa hommat hoidetaan, mutta vailla intohimoa.

Mistään ei saa mielihyvää.

Sen minä olen huomannut. Kun syömishäiriö hellittää otettaan, tilalle ryömii masennus. Mikä minä olen? Missä on minun paikkani?

Minulle ominainen ansaitsemisajattelu, josta olen yrittänyt pyristellä eroon, nostaa taas päätään. Minä haluaisin syödä, mitä huvittaa, syödä nautiskellen, mutta minä en ansaitse sitä. En, koska en elä normaalia, nuoren, liikunnallisen, sosiaalisen, elämäniloisen naisen elämää. Minä en jaksa. Minä en jaksa uida, vaikka rakastan sitä. Me kävimme tänään taas äidin kanssa Stadikalla. Fysioterapeutin liikuntasuunnitelman mukaan minä saisin uida 3x 45min viikossa, mutta minä en jaksa uida kerralla edes puolta tuntia. Joudun lepäämään viidenkymmenen metrin välein.

Muistan ajan, jolloin uin kilometrin kahdessakymmenessäviidessä minuutissa, ja tunsin itseni hitaaksi. Minun ei tarvinnut levätä välissä ollenkaan. Hyvänä päivänä ohitin radalla jopa virtaviivaiset, uimalakkipäiset, vihaisennäköiset miehet. Uin neljästi viikossa, ainakin tunnin kerrallaan.

Mitä minä todistelen? Ja kenelle? En tiedä. Nyt uin kuitenkin kuin kissanpentu lumihangessa tai kana tervatynnyrissä. Vaahtosammuttimen kokoiset lapset porhalsivat ohi mennen tullen ja se mies, joka ui ohiseni rintaa, katsoi todella säälivästi.

Minusta on tullut huonokuntoinen. Siinä se. Mustaa valkoisella.

Minusta on tullut laiska.

Minä inhoan sitä. Minä kuristun, pakahdun. Minä en kestä.

Noniin. Rauhoitutaan. Vedetään henkeä. Inhale, exhale. Puuh.


Minulla on syyni. Minun lihakseni ovat hylänneet minut. Ne eivät tykänneet syömättömyydestä. Ne sanoivat: "Adios, me etsimme jostakin jonkun, joka osaa arvostaa meitä." Anteeksi, minä pyydän. Minä en osannut arvostaa teitä. Ja nyt en ehkä milloinkaan saa elämääni takaisin.

Minä kaipaan. Kaipaan sitä tunnetta, kun on antanut kaikkensa, jaksanut urheilla kuin mies. Sitä tunnetta, kun sydän hakkaa keuhkoihin ja joka solu huutaa olevansa elossa. Miten minä edes pystyn kirjoittamaan tästä? Tavallisesti kartan liikunta-aiheita niin tarkoin kuin vain osaan. Niistä on ihan liian ahdistavaa kirjoittaa, lukea tai puhua.

Minä tein niin paljon töitä. Neljännen luokan keväästä kahdeksannen luokan syksyyn. Minä nostin kuntoni nollasta sataan. Tein kaiken. Hankin itselleni vatsalihakset ja hapenottokyvyn ja aerobisen kestävyyden, hattu soikoon. (Ja sehän soi. Soittaa ukko-nooaa aamusta iltaan, minun pääni räjähtää.)
Nyt minun pitää tehdä se kaikki uudelleen. Ja minä pelkään, ihan totta. Minä pelkään, etten enää jaksa. Etten viitsi. Etten pysty. En enää yksin.

Ja sitten, kaiken päälle, pitäisi vielä syödä. Minun painoni junnaa paikoillaan ja äiti käy kuumana kuin raivo härkä. Se vaihtoi leivät kertaheitolla tuhdimpiin ja teki päivälliseksi äyriäisrisottoa kuohukermaan. Nyt se sitten alkaa nousta. Helvetti. Miten mä pystyn? Miten mä selviän?

Mä pursuan jo nyt.