Moottori

Niin. Nyt emme pääsekään mökille, koska veneen moottori sanoi itsensä lopullisesti irti. Harmittaa. Olisin kaivannut puusaunan tuoksun kainaloihini ja merivettä sieraimiini. Olisin halunnut upota mustikkametsään kyynärpäitäni myöten ja pelata Mölkkyä iloisessa tihkusateessa.

Mutta aina ei saa kaikkea, mitä toivoisi. Nyt moottorimme tuhisee ja kiroilee itsekseen veneen takapuolen alla, miettii, miksei riitä kenellekään ja mitä on tehnyt väärin. Aallot lyövät sen metallipotkuria vasten Jaakon kiven kylmentäminä ja se pohtii,  miksi taivas pitää niin kovaa meteliä itsestään.

Ukkonen ravistelee talojen kattoja. Kumisee. Sadepisarat täplittävät vierasvenesataman vanhan laiturin ja kirjastokahvilan ulkopöydät taitetaan sisään. Aurinko murjottaa, kätkee kasvonsa pilvien helmoihin.

Moottori kuuntelee tuulta, joka vinkuu vasten laineilla lepääviä kellukkeita, kitisee kiinnitysköysissä. Vene nukkuu, se on tylsä ja vanha jo, sen keulan maalipinnassa on jonkun ohikulkijan tupakantuhkien jättämiä palojälkiä ja vara-airoissa halkeama. Se on kuin vanha koira, joka tottelee isäntäänsä aina kun on tarvis, mutta ilman moottoria sekään ei mahda mitään.

Ei moottori pahalla. Se vain tunsi itsensä turhaksi, jotenkin keskeneräiseksi. Aina, kun isäntä nosti kierroksia, sen ajatukset pääsivät harhailemaan, hajosivat kappaleiksi maininkeihin. Se pohti omaa moottoriuttaan ja kaiken merkitystä elämässä, sitä, oliko päättömässä aalloilla ratsastamisessa ja vesilintujen pyrstösulille murisemisessa oikeasti mitään järkeä. Se, mietti, mikä sen tarkoitus tässä maailmassa oli, ja kuinka Itämeri voi. Silloin kierrokset vähän laskivat, väkisinkin. Toisinaan se sammui kokonaan, ihan vahingossa, pysähtyi keskelle selkää miettimään taivaan värejä ja kaiken tarkoitusta. Sillä oli keski-iän kriisi.

Isännällä ei riittänyt kärsivällisyyttä moottorin kärsimykselle. Tai riitti, aluksi. He ratsastivat aalloilla moottorin ehdoilla, jarruttelivat aina, kun moottori jäi ajattelemaan joutsenia tai valkoisia kummeleita, luodoilla nököttäviä itsenäisiä kiviröykkiöitä. Moottori unohti oman tehtävänsä jäädessään pohtimaan, mitäköhän merimerkit mahtoivat siitä ajatella.

Isäntä vei sen lääkäriin. Useampaan kertaan.  Lääkäri tutki sitä ultraäänilaitteella ja ruuvimeisselillä, rassasi auki kaasuttimen ja teki aivan kaiken, minkä vain keksi, mutta ei se moottorin ajatuksia selkiyttänyt. Ennemminkin se sai moottorin tuntemaan itsensä paljaaksi, jotenkin häpäistyksi.  Se olisi tarvinnut moottoripsykologin palveluja, keskusteluapua ja kenties hermolomaa.

Nyt moottori nojaa poskeaan veneen viileään takapuoleen ja kuuntelee sen kuorsausta. Potkuriin on jäänyt tuppo rakkolevää, sen suomut kutittavat. Moottori tuntee itsensä hyödyttömäksi. Nyt sillä on aikaa ajatella, mutta ajatus ei kulje. Se kaipaa matkan päälle, ulapalle, tyrskyjen syliin. Se tahtoo löytää oman paikkansa tässä maailmassa.

Muiden veneiden moottorit pyörittelevät sille potkureitaan. Ne eivät tahdo muuta kuin palvella isäntiään ja veneitään mahdollisimman kuuliaisesti, ne eivät ymmärrä moottorin sydämen runollista kaipuuta. Niiden maailmassa moottori on häpeäpilkku. Se outo, joka petti isäntänsä, hukkui omiin haihatuksiinsa ja unohti elämäntehtävänsä.

Moottori tahtoisi nähdä maailmaa. Lapsuudestaan se muistaa vain hämärän tehtaan, jatkuvan kalkatuksen ohimoissa. Ja tiiviin pakkauslaatikon, josta tuli sen koti pitkäksi aikaa. Isäntä on pitänyt siitä hyvää huolta. Mutta moottorin syvällisyys koitui sen kohtaloksi.

Muristako vaiko eikö? Uusi bensiinilaatu maistuu teolliselta, jotenkin saastuneelta, tunkkaiselta. Siitä se ajatus kai lähti. Bensiinistä. Moottori jäi ajattelemaan bensiiniä ja vettä, öljyä ja saastunutta merta. Omaa osaansa siinä kaikessa. Kaloja ja leviä ja joutsenia. Äkkiä se ei halunnutkaan enää käydä. Ei bensiinillä. Se halusi käydä ajatustensa voimalla, koska niitä sillä oli paljon.

Moottori ajattelee merta.  Meri huljuu sen ympärillä, kuiskii ja loiskii ja lainehtii. Moottoria itkettää. Se ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kuka sen ruuvaa irti venevanhuksen persuuksista, kuka sen kuljettaa ja minne? Puretaanko se osiin, vai heitetäänkö se kaatopaikalle, unohdetuksi jätteeksi, vaippojen ja banaaninkuorien ja ryppyisen muovirojun lomaan, lokkien ilkuttavaksi?

Oma vika, sanovat muut moottorit. Niiltä ei heru myötätuntoa.

Saapuu yö ja usvan halki hiipii seuraava aamu. Moottori yrittää nukkua ja unohtaa itsensä, mutta ahdistus hiipii sen metallikuoren alle ja jää jumiin kaasuttimeen. Aika vierii ja muut moottorit pääsevät verryttelemään jäseniään aavalle ulapalle, niiden isännät ja emännät ja koirat ja pikkulapset ravaavat pitkin laituria, eikä kukaan huomaa yksinäistä moottoria. Päivät kuluvat. Elokuu viistää auringon vatsaa ja ryömii kaikkialle, vadelmat kypsyvät ja kuutamo maalaa siltansa viileään veteen.
Moottoria masentaa.

Kunnes viimein, sadeharsoon kätkeytyvän aamun kuulaassa hämärässä, isäntä saapuu moottorin luo. Hän hyppää veneeseen, ruuvaa moottorin irti ja kantaa sen sylissään autonsa takatilaan. Siellä tuoksu turvalliselta. Sade hakkaa vasten ikkunoita. Mootoria nukuttaa.

Moottori nukahtaa. Se on valvonut liian pitkään. Se herää vasta tutun lääkärin luona, kun sitä tutkitaan. Se ei suostu toimimaan. Hiljaisuuden syövereissä sen ajatukset ovat käyneet selkeämmiksi. Se ei tahdo saastuttaa enää enempää.

Koska moottorista ei löydy mitään vikaa, se ajatellaan purkaa varaosiksi. Mutta moottorilla on suunnitelma. Heti, kun lääkärin puhelin soi ja hän kääntää selkänsä, mootori vierähtää alas tutkimuspöydältä ja kierii samaa kyytiä avoimesta ovesta ulos. Se tuntee itsensä jälleen vahvaksi. On tullut aika näyttää muille moottoreille, kuka täällä oikein saavuttaa unelmansa.

Moottori vierii laituria pitkin ihan muina lämpövoimakoneina. Kukaan ei asetu esteeksi sen etenemiselle. Moottori ryömii parkkipaikalle ja kiipeää matkustajabussin avoimeen tavaratilaan. Sen matka maailmalle on alkanut.


VUOSIA MYÖHEMMIN...


Nykyaiteen museo Kiasmassa tuoksuu puhdistusaineelta. Valkoiset lattiapaneelit mumisevat käsityksiään modernin taiteen lainalaisuuksista ja seinälaatat vastailevat lyhyesti. Ihmiset eivät kuule heitä, mutta moottori kuulee kyllä. Se on jo tottunut.

Ryttyinen virvoitusjuomatölkki nojaa moottorin potkuriin ja esittää hänelle eriävän argumentin. Lattialautojen mielipiteet ovat usein niin kovin latteita. Heh. Tölkin huumorintaju on vähän kuiva, mutta moottori pitää siitä silti. Vanha hiustenkuivaaja sen sijaan, se joka riippuu langassa suoraan moottorin yläpuolella, se ei tajua huumorista tuon taivaallista.

Ihmiset kerääntyvät saliin katselemaan huoneen korkuista taideteosta.  Moottori virnistelee koko sylinterinsä leveydeltä, se on onnensa kukkuloilla. Ihmiset ihastelevat kyllä vääntynyttä metallikampaa ja  haljennutta WC-istuintakin, mutta moottori kokee olevansa teoksen kantava voima.

Teoksen nimi on "ÄLÄ JÄTÄ". Se on koottu kaikista kaupungilta löytyneistä jätteistä ja sen tarkoitus on herättää ihmisiä tajuamaan roskaamisen järjettömyyttä.

Moottori pitää teoksen kokoojaasta, vanhasta, silmälasipäisestä miehestä. Mies ymmärtää taidetta. Moottoreita. Ja maailmaa.