Pömps

Noniin. :)

Eilen oli hieno päivä. Ei kovin lämmin, koska tuuli niin ankarasti. Minä uskoin lähteväni lentoon kirpputoripöydän antimien mukana.

Kuitenkin, jotain tuli myytyäkin. Öttiäisistä osa sai oikein hyvän uuden kodin. :) Olen varma, että niiden nykyiset omistajat pitävät niistä oikein hyvää huolta.

Kiitos vielä kaikille, jotka kävivät pöytääni ihmettelemässä! Toiset ottivat kuviakin, hymähtelivät nappisilmäisille otuksilleni hyväntahtoisesti.

Toissapäivänä sitten tapasin erästä vanhaa osastokaveriani. Kävimme lintsillä ilman rannekkeita, ilmaislaitteessa nimeltä Pallokaruselli. Naurakaa minulle, mutta kun otti vatsasta. Niin himpeleesti. Vaahtosammuttimen kokoiset pikkuihmiset ympäröivissä vaunuissa istuivat paikoillaan kuin viilipytyt - minä kiljuin joka käänteessä. Kaverini, joka on käynyt Ukot ja Tornadot läpi etu-ja takaperin, taisi hieman hävetä minua.

Sitten minä käytin kokonaista kuusi euroa peleihin, joista en tietenkään voittanut edes puolikasta nallekarhun kuonoa. Ei sillä, että minä sellaisella mitään olisin tehnytkään.

Ja kenkänikin kastuivat. Mutta oli kivaa.


Tjaa. Mitäköhän muuta minun elämääni kuuluu tällä hetkellä? Nyt te saatatte ajatella, ettei minulla ole muuta elämää kuin tämän blogin päivittäminen. Se on täysin totta.

Noei. Tein minä toissapäivänä vähän biisejä. Ja eilen luin saksaa ja lakkasin kynnet. Äidin kynsiin loin abstrakteja värispektrisiä pampuloita. Niistä tuli ihan hienot.

Nyt mieleni tekisi kirjoittaa jostakin tärkeästä. Niin kuin vaikka etanoitten ajatusrakenteesta tai elämän ympäripyöreydestä rantapallon näkökulmasta. Mutta kun en minä oikein osaa. En juuri nyt. Olen itsekin ympäripyöreä, vähän kokoon kutistunut, sellainen lässähtänyt. En saa ajatuksistani otetta.

Olen juuri syönyt aamiaista. Se tekee minut aina hieman keskeneräisen oloiseksi. Purkka suussa maistuu jo unohdukselta, ikeniin tarrautuvalta tympääntyneisyydeltä. Pitäisi sylkeä pois.

Äiti rapistelee sunnuntaihesarin kanssa pinttyneen punertavassa lepotuolissa, televisio on kiinni ja pitää pölyisen naksahtelevaa monologiaan seinäkellon raksahdellessa. Aamupäiväinen hiljaisuus ryömii. Isä veti juuri pöntön. Piti nyt sekin mennä sitten sanomaan.

Minulla on tyhjyys, pehmeäreunainen ja upottava, turvallinen tavallisuus, josta yritän vääntää kirjoittamisen aihetta kuin keskeltä hapertuneesta pätkästä rautalankaa. Minulla on tylsyys. Harjoittelen kirjoittamaan uudelleen.

Nyt äiti käänsi sivua. Hän on päässyt kulttuurin asti. Hän siirtyy keittiönpöydästä nojatuoliin aina kulttuurin kohdalla. Asiallisemmat uutiset, kuten kuolemantapaukset, poliitikkojen keskinäiset ristiriidat eduskuntatalon istuntosalien uneliaan asiallisessa pysähtyneisyydessä, terrori-iskut ja sen sellaiset, hänen pitää käydä läpi aamiaisen suomassa sämpyläturvallisuudessa, suoraselkäisessä keittiöntuolissa, molemmat silmät hereillä. Kulttuurin kohdalla hän voi rentoutua.
 Kohta tulee sää ja ohjelmatiedot. Hän ehdottaa isälle illan potentiaalista klassikkoelokuvaa ja päivittelee lämpöasteita. Sitten hän taittaa lehden ja jättää sen sohvapöydän nurkalle, vaikka minä olen pyytänyt viemään sen paperinkeräykseen, nousee ylös ähkäisten kuin äiti ja taapertaa kylpyhuoneeseen pesulle. Sitten minun turvallinen tylsyyteni jatkuu ja jatkuu ja jatkuu, kunnes tulee aika syödä lounasta.

Tänään käymme marjamarkkinoilla. Siellä esiliina-asuiset siirtolapuutarhaviljelijät lappavat viinimarjoja s-marketintuoksuisiin muovipusseihin ja niputtavat raparperinvarsia yhteen kuminauhalla, naureskelevat ja sanovat hyvää päivää ja hyvää päivänjatkoa, ihmiset tapaavat toisiaan ja sanovat pitkästä aikaa ja pidetään yhteyttä. Kaikki on tavallisen turvallista, vuosi vuodelta läpikäydympää ja kaavamaisempaa. Yllätyksetöntä, mutta tavattoman mukavaa. Sympaattista.

Tänä vuonna siellä on kirpputorikin. Minä tarvitsisin uudet villasukat, mieluiten keltaiset.



Tässä ei ollut päätä eikä häntää. Pömps.