Piparitaikinan kaverikiemurat

... ja käsityöt.

 Valmistui yksi uusi nalle ihanasta kukkakankaasta ja koira ja kissa vanhoista sukista. :DD

 Kissalle virkkasin hännän mustasta villalangasta. Täytteenä kaikissa kolmessa on Xtran hyväksi havaittua puuvillavanua.

Onko teillä nimiehdotuksia? :)

Tänään vietin koko aurinkoisen päivän vanhempieni kanssa Korkeasaaressa. Kameran linssisuojus tippui mereen, vahingossa. Valloittavin tuttavuus oli kyllä uusi berberapina, joka istua lysähti heti lasin taakse ja toljotteli katsojiaan jokseenkin kyrpääntyneen näköisenä.

Me syötiin lounaseväät piknikpöydässä ja vanhukset satsasivat kalliseen reilun kaupan kahviin. Isä oli harvinaisen hyvällä tuulella kuumuudesta huolimatta. Reilusta Kaupasta intoutuneena se ryhtyi suunnitelemaan Epäreilua Kauppaa, putiikkia, jossa hirveällä määrällä rahaa ei saisi yhtään mitään. Minä epäilin hiukan yrityksen kannattavuutta, mutta isä oli optimistinen.

Silviisii. Oli kivaa.


Sitten jotakin muuta.

Kouluun paluu pelottaa. Enää alle kaksi viikkoa ja mä olen siellä taas. Nyt terveenä. Muuttuuko mikään? Kuka mä olen siellä? Ne on kaikki jatkanut kouluarkeaan ilman mua, enkä tiedä, kuinka kömmin mukaan kelkkaan. En ole koskaan tainnut oikein mukana ollakaan.

Siis teknisesti kyllä. Olenhan mä kouluhommani hoitanut. Kokeet ja nää. Mutta sisään koululaisten omaan maailmaan en ole koskaan onnistunut sukeltamaan. Mä rakastan näyttelemistä ja osaan kyllä eläytyä. Ja ymmärtää. Eikä mulla ole mitään toisia koululaislapsia vastaan. Mä vaan en tunne oloani kotoisaksi siellä. Mä en osaa nauraa samoille asioille, enkä ajaa poikia takaa. Mä en osaa käyttää samanlaista kieltä. Mitä on swääg? :)

Mä haluaisin uskaltaa heittäytyä. Nauraa, hypähdellä, "sekoilla". Sitähän kaikki tekee, koulun käytävillä, välituntien vilinässä. Nauraa räkäisesti ja ajaa toisiaan takaa. Sitten niillä on  ne harrastukset, joista riittä puhetta. Jääkiekkoilijapojat ja taitoluistelijatytöt. Ja sitten on tää sosiaalinen media; iphonet ja kikit ja instagrammit ja ties mitkä. Mä en ole kuin facebookissa. Ja mulla on vanha nokia.

Hankalaksi tämän kaiken tekee se, etten mä edes halua olla niin kuin ne. Mä arvostan niitä ja niiden räiskyvää elämäniloa ja hetkiin heittäytymisen kykyä, mutta mä en halua itselleni iphonea. Mä en halua käyttää pillifarkkuja, enkä ottaa hiustenpidennyksiä. Mä... mä en oikein tiedä.

Ala-asteen teinipeili

Joskus ala-asteella mulla oli porukka, jossa mä sain olla oma itseni. Mä olin tiedemies, sanakirja, vähän hörhö. Omalaatuinen. Mutta mulla oli paikka siinä ryhmässä. En mä silloinkaan oikein osannut leikkiä hippaa tai kutittaa ketään. En napata jonkun lippistä ja juosta kikattaen karkuun. Mä tunsin itseni möhkäleeksi, se vaikeutti hepuloimista. Muihin tyttöihin verrattuna mä olin aina iso. Mulla oli rinnat ja silmälasit ja mä olin päätä pidempi muita, ainakin ennen kutosluokkaa. Mua ei koskaan kaapattu kainaloon tai kannettu reppuselässä, vaan mä olin aina se, joka kanniskeli muita. Pyramidin alimmainen, tuki ja turva. Se sopi mulle. Mun itsetunto oli silloin vielä hyvä. Mulla oli kavereita.




Mua ei koskaan pyydetty tanssimaan ala-asteen kouludiskoissa, mutta mä tanssin mun näkymättömän poikaystävän kanssa ja toimin amorina muutamien koulutovereideni välillä. Mua katsottiin yleensä hyvällä. "Sä olet outo, mutta ihanan persoonallinen", mulle sanottiin kerran. Se on jäänyt mieleen. Sitä mä haluan olla.

Meidän posse

Toisinaan mä kaipaan ala-asteaikoja. Tietenkin aika on osin kullannut muistot, sillä olihan silloinkin omat ongelmansa, mutta ihan totta, kyllä kaikki oli silloin helpompaa. Yksinkertaisempaa. Meillä oli tyttöporukka ja me käytiin toistemme luona yökylässä. Me harrastettiin showtanssia perjantai-iltapäivisin ja käytiin yhdessä nuorisotalon tyttökerhossa askartelemassa ja syömässä karkkia. Meillä oli tamagotchit ja omat mallit goSupermodelissa. Me vaihdeltiin tarroja ja kerrottiin kummitusjuttuja. Meillä oli sama luokanopettaja kuusi vuotta. Me kasvettiin yhdessä.

Kai kaikista suurin järkytys lopulta oli se, kuinka nopeasti se kaikki katosi. Me mentiin yläasteelle, meidän luokka hajotettiin seitsemään epämuotoiseen, rosoreunaiseen sirpaleeseen ja kaikki katkesi. Ihmiset kasvoivat itsestään ulos yhdessä kesässä, muuttuivat kokonaan toisiksi.

Kaikki meidän porukan tytöt löysi itselleen uuden maailman. Uudet kaverit, uudet aktiviteetit, uuden tyylin. Mun pikkuinen entinen paras ystäväni, jonka kanssa me uitiin mun läheisessä mutapohjaisessa joessa vaatteet päällä ja leikittiin, että katkenneet helminauhat on meidän lemmikkikäärmeitä, ja jolla oli aina vaikeuksia englanninkielen ääntämisessä, mutta joka piirsi kuin Michelangelo, polttaa nykyään tupakkaa ja käyttää uudenaikaisia englanninkielisiä ilmaisuja, joista mä en ole edes kuullut.

Mä yritin pitää yhteyttä mun entisiin tyttökavereihin, mutta mun annettiin ymmärtää, että se oli ohi. Mulle ei enää ollut tilaa. Mä olin iso ja liian omituinen.

Nyt mä ruikutan taas. Asiat menevät niin kuin ovat mennäkseen, eikä kaatunutta maitoa auta kuin alkaa siivoamaan. Mä yritän siivota elämäni. Mä tahdon kavereita.

Tietenkin mä itsekin kasvoin ulos potkuhousuistani, niin käy meille kaikille. Mulla oli omat kriisini mm. liikunnan suhteen ja tönin yhdessä vaiheessa ison osan kavereistani tuonnemmas. Lenkkeily meni aina ystävien tapaamisen edelle. Jos voisin palata ajassa taaksepäin, tekisin varmaan kaiken aikalailla toisin.

 <3

Mä olen ollut niin pitkään yksin, etten enää tiedä, miten kavereiden kanssa oikein ollaan. Mitä siinä kuuluu sanoa, mitä tehdä? Mä en osaa. Jämähdän, jumuidun, päädyn seisomaan päälläni kasteisessa ruohossa ja heittämään äärimmäisen surkeaa läppää. Mussa on paljon, mitä antaa, mä lupaan. Mutta mä olen jähmeä kuin ylivuotinen pakastepiparkakkutaikina. Mä tarvitsen ihmisiä ympärilleni. Mä tahdon elää.