Onnellisuuden pelko

Onnellisuus ei sovi mulle.

Mulla on ollut liian pitkään hymy korvissa. Poskiin sattuu. Ja aivot potkii kuin taapero, joka ei suostu pukemaan toppahousuja.

Miksi mun pitää olla näin vaikea? Miksi onnelliset hetket säikäyttää mut niin, että vedän henkeä väärään kurkkuun, täytyn sekavasta ilosta kuin ilmapallo ja poksahdan tuskallisesti ensimmäisestä kolhusta? Miksi mä tulen surulliseksi aina, kun mulla on kivaa? Miksi vitussa mun pitää olla niin kierteellä, että menetyksen pelko sanelee kaiken? Kääntää onnen päälaelleen ja etsii sen pohjasta merkkiä väärennöksestä, nostaa pään kohti valoa vain todetakseen, ettei missään ole vesileimaa, mikään ei kuitenkaan ole aitoa ja jos onkin, niin tämä jatkuva epäilyni ainakin ajaa sen tiehensä.

Mun vatsa on niin täynnä epämääräistä myllerrystä. Silloin harvoin, kun se nousee kyyneliksi asti, mä itken vain vasemmasta silmästä. Yleensä kaksi kyyneltä, joista toinen ehtii ulos vasta, kun toinen on jo juossut pois.

Tiedättekö sen tunteen, kun pitää käsissään paperiesinettä, joka on niin kaunis ja hento ja ainutlaatuinen, että sen pelkää menevän rikki silkasta ajatuksesta. Kun käsissä on jotain niin kallisarvoista ja kaunista, että sydän alkaa lyödä nopeammin. Silloin se esine tekee mieli laskea nopeasti pöydälle ja katsella sitä turvallisesti kauempaa niin, ettei vain vahingossa pudota sitä.

Mä en vieläkään uskalla luottaa siihen, etten mä pudota sitä, mitä ystävyydeksi sanotaan. Siksi mä luovun siitä jo etukäteen. Varovasti asetteleminen ja taaksepäin astuminen on yhtä kivuliasta, muttei yhtä äkkinäisen järkyttävää kuin se räsähdys, joka nopeasta pudotuksesta seuraa.

Mä en osaa luottaa. Mä osasin joskus. Mutta mä en edes tiedä, mistä aloittaa sen uudelleenrakentaminen. Mä olen niin vihainen itselleni, kun en osaa olla. Pakahdun kiitollisuudesta ja silti olen kiittämätön, kun joka hetki yksin ollessani olen taas pohjalla.

Sanotaan, ettei mitään suurta voi saavuttaa, jos ei uskalla ottaa riskiä. Mutta harvoin sanotaan, että riskin ottamalla voi menettää jotain suurta. Vaikka tietenkin se siihen sisältyy. Eihän se muuten mikään riski olisikaan.

Mä olen vuosien mittaan kasvanut kiinni siihen ajatukseen, että mä olen yksinäinen. Että se on totuus, luonnon laki, Että mun täytyy oppia elämään sen kanssa ja löytää siitä sen kaunis ja runollinen puoli. Nyt, kun mä vuosien myötä olen oppinut hyväksymään yksinäisyyteni, olemaan ensin rauhassa tuskainen ja sitten seesteinen, mä en enää uskalla luopua siitä. Sillä jos mä antaisin itseni luottaa siihen, etten enää ole yksinäinen ja sitten äkkiä järkyttyisin taas, nopeasti, leikaten - silloin mä joutuisin rakentamaan sen yksinäisyyden hyväksymisen uudelleen. Mä joutuisin myöntämään erehtyneeni.

Mä en uskalla antaa mahdollisuutta edes hypoteettiseen erehdykseen, koska erehtyminen sattuu.

Se on inhimillistä. Ei kukaan tykkää esimerkiksi pakkien saamisesta. Ei kukaan tykkää pettymyksistä.
Mutta kun mä en tiedä, mitä eroa on pettymyksellä ja itsevihalla. Mulle niillä ei taida olla.

Joka kerta, kun mä tajuan tai luulen tajuavani, että olen erehtynyt, mun maailma hajoaa. Leikkautuu keskeltä kahtia kuin vesimeloni, joka vuotaa pöydälle vedenpunaista litkua, jossa siemenet luiskahtelevat, eikä mikään maailman mahti saa niitä vedettyä takaisin. Jokainen erehdys ja väärinymmärrys halkaisee mun maailmani - aikaan ennen erehdystä ja sen jälkeen. Totuuteen ja valheeseen.

Mussa asuu mustavalkoisuus tiukemmassa kuin kehtaan myöntää. Päivänvalossa tai harmaana vellovan sadepilvimuusin seitinohuessa kajossa, kun mulla on lasit nenällä ja kaulus suorassa, mä puhun diplomaattisesti siitä, kuinka kaiken voi nähdä niin montaa kautta, niin monen ihmisen silmin. Sitten illalla, ties kuinka monennen iltapalan muruset pöydältä kämmeneen kerättyäni, mä vaivun huoneeni lattialle tuijottamaan kännykkääni ja muistan syvällä joka huokosessani, kuinka kamala ihminen olen ja kuinka kaikki elämäni vastoinkäymiset ovat vain omaa syytäni eivätkä kenenkään muun silmin mitenkään muuten nähtävissä.

Se mustavalkoisuus tulee jostain kaukaa, selkäytimestä asti kuin huuto, joka ei ole saanut raikua ulos silloin, kun huutaminen väärissä paikoissa oli vielä ikätason mukaista käyttäytymistä eikä mielenterveyden häiriötila.

Välillä mulle tulee silmitön halu vain kinata, vaikka aivan hyvin tiedän olevani väärässä. Silloin mua itkettää. Haluan vänkyä ja vikistä, roikkua jonkun helmassa ja niistää hihaan. Haluan olla väärässä niin, että se ei tarkoita mitään, muuta mitään, vaikuta mihinkään. Haluan olla väärässä niin, että mulle ei sanota "perustele" vaan "shh". Haluan nukahtaa, koska väärässä oleminen tuntuu polvissa ja nostaa haukotuksen itkun väliin.

Mutta aikuinen ei ole väärässä niin. Mä olen yrittänyt olla aikuinen siitä asti, kun sain ensimmäistä kertaa kuulla olevani lapsi. Nyt huomaan, että aikuisuutta on edessä vaikka kuinka, mutta viisivuotiaaksi mä en enää palaa.

Surullista on se, että kun en uskalla luottaa ja rentoutua, vaan yritän kuoria itsestäni esiin vain hyvät puolet, jään ontoksi ja luotaantyöntäväksi useimmille.

Surullisempaa on se, että silloinkin, kun olen kuin ihmeen kaupalla päässyt tutustumaan ja kiintymään ihmisiin sekä viettämään heidän kanssaan ikimuistoisia hetkiä, epävarmuus ja uskalluksen puute lohkaisevat haukkauksen mun läsnäolosta ja saavat mut pelkäämään pahinta. Mitä kivempaa mulla on, sitä enemmän mä kärsin, koska sitä korkeammalta mä odotan putoavani.

Surullisinta on se, että jatkuva varominen ja varmistelu kasvaa ajan kanssa itsensä toteuttavaksi ennusteeksi. Ei kivirekeä voi raahata mukana loputtomiin, etenkään, jos se kivireki pyytelee koko ajan anteeksi ja lopulta karkaa tiehensä, jottei kukaan ehtisi hylätä sitä ensin.

Suru on tunne, jota mä kannan vatsassani kaikkialle. On tosin uutta ja positiivistakin, että mä kykenen tuntemaan sen. Aiemmin suru peittyi itseinhon alle niin syvälle, etten mä tunnistanut sen vääntyneitä kasvoja omikseni ollenkaan.

Suru on totta. On silti vaarallista antaa sen kääntyä itsesääliksi silloin, kun itseviha hellittää otettaan ja mä luulen hetken näkeväni taas kirkkaasti.

Se lapsen uhmakas mustavalkoisuus, jonka olen yrittänyt tukehduttaa koko kouluikäisen elämäni opettelemalla hienoja sanoja ja pyrkimällä ymmärtämään valtapoliittisia rakenteita ja keskustelukumppanieni sanattomia viestejä, saa mut keikkumaan epätietoisuudessa kuin nuorallatanssija. Mustavalkoisuus on tunteillani töissä ja värittää maailmani sen mukaan, mikä tunne on kulloinkin vallalla.

Menestyksen hetkinä kaikki on ihanaa ja satumaista, minä olen supersankari ja keksin ruudin uudestaan, mutten tietenkään tee siitä dynamiittia, koska viisauteni estää sen. Mitä hurjempiin kierroksiin menestyksen tuoma ilo minut sinkoaa, sitä epämukavammaksi tunnen oloni. Puen laskuvarjon jo hekumani huipulla, valmistaudun putoamaan itseinhoon inhoamalla itseäni jo vähän etukäteen. Silloin itseinhon syövereissä minun ei tarvitse sylkeä päälleni siksi, että ajattelin itsestäni niin suuria äskettäin. Voin muistuttaa itselleni, etten ajatellut, inhosin jo vähän suuruuden hetkelläkin. Ja kipu on hiukan lievempää.

Itseinhon syövereissä olen kuin veden pyörteeseen joutunut kaarnanpalanen. Jokainen ajatukseni kääntyy itseäni vastaan. Jos itken, se tekee minusta heikon luovuttajan, jos puren hammasta ja yritän uudestaan, olen pilvilinnoihinsa eksynyt, itsestään liikoja luuleva ja kultalusikka suussa syntynyt typerys.

Itsesäälin tapainen sinertävä harmaus on näistä elämäni linsseistä ongelmallisin. Se ei ole kahden edellämainitun tavoin verrattain nopea, räiskyvä ja ohimenevä kuin ilotulite. Sen kanssa voi elää. Sen kanssa voi iloita. Sen kanssa voi nähdä itsensä siedettävänä, jopa sympaattisena. Sen kanssa näkee myös muuta kuin itsensä, voi havainnoida ympäristöään ja löytää kauneutta. Se auttaa olemaan epäitsekäs. Se on kuin hiljaista kellumista viileässä vedessä kahden edellisen niskaa hakkaavan vuoristoratakyydin jälkeen.

Se tappaa hitaasti. Se on tyytymistä siihen, minkä kuvittelee ainoaksi totuudeksi. Se värittää kaikkien muiden ihmisten sanomiset, katseet ja teot vahvistamaan kuvaa siitä, mikä vain on asian laita, väistämättä. Että sanoi tai teki kuka tahansa mitä tahansa, minä olen yksin ja muita huonompi. Ja niin tulen myös olemaan, sillä sen olen ansainnut. Sen on joku jossakin tähtipölyn katveessa minut ommellessaan päättänyt. Että minä olen valuvirhe, se posliinikissa, jonka toinen silmä muurautui keramiikkauunissa umpeen, joten sitä ei laiteta myyntiin, mutta se saa katsella myyntipöydän takaa, miten sen kaltaiset saavat kodin ja haistella jännittäviä tuoksuja ja nähdä ihmisten iloiset ilmeet. Ja lopulta se oppii nauttimaan lämmöstä ja niistä lempeistä katseista, joita kunnollisten kissojen ostajat siihen ohikulkiessaan luovat. Se ajattelee, että parempi näin.

Minun itsessääliin kasvanut maailmanmaisemani on niin romanttisesti karu, kuten huomaatte, ettei siitä eroon pääseminen ole helppoa. Mieluummin kuvittelen olevani zen ja kohtaloni hyväksynyt kuin päästän irti siitä olettamuksesta ja saan turpiin.

Ja elämä tapahtuu sinä aikana.