Assosiaatioahmatin kotialbumi

Minun tekisi nyt mieleni imuroida ja puistella kynnysmatto,
katsoa, kun siitä pölisee tikkumaisia kuituja porrasritilälle
ja jäädä istumaan selkä rappausta vasten Lidlistä hankitut halpasandaalit jalassa
katsomaan, kun puistellulle matolle putoilee keskeltä kupristuneita koivunlehtiä yksitellen.

En ole vielä aivan oppinut rakastamaan tätä uutta kotia - täällä kaikki on matalampaa ja leveämpää, katto, pellot, taivaskin. Hämärä laskeutuu matalien kattojen ohi nopeammin, metsään ei pääse piiloon omia ajatuksiaan ja jos sälekaihtimia pitää auki, ohi potkulautailevat lapset katsovat sisään eivätkä hymyile.

Olen tajunnut hitaasti, miten minulla vielä on ikävä kotia, jossa asuin 16 vuotta ja kolme kuukautta.
Vielä kauemmin on kestänyt tajuta, että muisteleminen auttaa. Siitä tulee vähän pöpperöinen ja kummallinen, mutta myös jollakin tapaa lohdullinen olo. Kuin tapaisi pitkästä aikaa jonkin nallen, jonka luuli jo laittaneensa kierrätykseen.

Minun tekisi nyt mieleni sammuttaa tuo televisio, sillä siitä kimpoilevat epäsäännölliset äänet sattuvat korviin ja kaiken lisäksi olen ehdollistunut siihen, että Arto Nybergin tunnusmusiikki tarkoittaa jotakin ikävää, kylmää ja sinistä - kuten viikonlopun, murojen ja ideoiden loppumista tai lähestyvää iltapesua. Arkea. Jostain syystä puoli yhdeksän uutisten musiikki ei aiheuta samanlaista reaktiota. Se tuo mieleen enemmänkin pyörämatkoja iltaa kohti suhisevassa lähimetsässä, auringonlaskun värittämiä vauvakeinuja ja oikein ratkaistuja matematiikan kotitehtäviä. Arkea, mutta jännittävällä ja tehokkaalla tavalla.

Minun tekisi mieleni myös ärähtää tuolle suorassa sukulinjassa yläpuolellani touhottavalle naisihmiselle, joka on nyt sitä mieltä, että koira on saamassa ensimmäisen epilepsiakohtauksensa kuuteen vuoteen. Hän on tosin ollut sitä mieltä säännöllisesti viimeisimmästä epilepsiakohtauksesta lähtien. Se rauhoittanee häntä, huolestuminen. Jos koiran silmäkulman tavallista roikkuvampi asento sitten osoittautuukin kaihiksi, kolibakteeriksi ja syöpäkasvaimeksi tai ne isoisän vanhat paperit, joita ei ole löytynyt ulkovarastosta ovat sittenkin ulkovarastossa ja homehtuvat kevättalvella - on asiasta ainakin huolella huolestuttu etukäteen.

Muistan, kuinka vuosia sitten äiti huolestui koiran syöneen sinilevää. Oli sunnuntai-ilta, olimme juuri palanneet mökiltä ja elokuu möyhi hämärään sukeltavien havupuiden oksissa. Minä ajattelin pelata simssiä, mutta koira voi huonosti ja äidin huoli tarttui minuunkin. Pian olimme kaikki sitä mieltä, että koira kuolee yöllä - kaikki paitsi isä, joka kärisi itsekseen turhasta tohottamisesta, korkkasi tölkin ja laahaili jalkojaan huoneesta toiseen kuten minä tahansa toisena päivänä. Minä kanavoin ahdistukseni liikuntaan, se oli minulle siihen aikaan hyvin tavallista, ja lähdin hikilenkille tuuliseen iltaan.

Juoksu kulki hyvin, paremmin kuin ehkä ikinä. Noin neljän kilometrin jälkeen kävi kuitenkin niin, että valtaisa helmoistaan purppurainen pilvi peitti taivaan sekunneissa, puut natisivat ja kaatuivat eteeni, tuli pimeää, tuuli työnsi minua kohti tiensivua ja ukkonen jyrisi lujempaa kuin kaikki tuntemani alikulkutyömaat yhteensä. Silloin minä juoksin niin lujaa, etten muista jalkojeni osuneen maahan ollenkaan. Puhelimeen vastasin kuitenkin samalla.

Äiti: - Maija! Se on hengenvaarallinen myräkkä, Maija, JUOKSE!

Minä: - Juoksen!

Muutaman minuutin kuluttua äiti soitti kuitenkin uudestaan.

Äiti: - Isä sanoi, ettei mun kannata lietsoa suhun paniikkia. Tule ihan rauhassa. Kaikki järjestyy. Mutta tule reippaasti.

Minä en ehkä vastannut mitään, koska siihen mennessä isoin puu oli juuri kaatunut läheltä ohi, olin  keskellä metsää ja minua itketti. Kaikki päättyi kuitenkin hyvin, pääsin kotiin, nousin täristen rappukäytävän rappusia ja lysähdin märkänä sohvalle todistamaan Hercule Poirotin loppuratkaisua. Eikä Ineskään ollut syönyt sinilevää, sitten kuitenkaan.

Minun tekisi nyt mieli katsoa jaksollinen Tuomas Veturia. Ei siksi, että koskaan lapsena olisin erityisesti pitänyt siitä. Värit olivat minusta liian haaleita ja veturien ilmeet vilpillisen hyväntahtoisia. Mutta siksi, että se tuo minulle mieleen sumuisen sateiset arkiaamut, jolloin ei ikinä ollut aikaa katsoa lasten aamuohjelmia, paitsi silloin, jos oli hammaslääkäriaika tai kuumetta. Se oli arkea pienellä twistillä - vähän niin kuin riisimurobrändin kamppanja-aikana, kun sain paketista päätään heiluttavan "Karhuveljeni Koda" - elokuvan hirven.

Mutta myönnettäköön, että koira voi nyt huonosti. Vatsavaivoja. Se kävi oksentamassa kuistilla ja kaivamassa kuoppaa ensin mutaiseen maahan, sitten olohuoneen mattoon. Tällä hetkellä, rapinasta päätellen, vuorossa on keittiön lattia. Partakarvoista roikkuu syksyn möhnää. Närästää.

Äiti sammutti keittiön valot. "Ines, mene lepäämään." Minulle tulee ihan Earth Hour mieleen. Kun olin pieni, me sammutimme sen aikaan kaikki valot, ja minä valaisin sinertävällä taskulampulla. Vain tietokoneen huriseva keskusyksikkö hohkasi valoa olohuoneeseen. Isän mielestä valojen sammuttaminen oli turhaa - hän meni pimeään makuuhuoneeseen makaamaan selällään ja tuhisemaan. Toisaalta niin hän teki joka päivä. Vähän vihaisesti, mutta tutusti ja turvallisesti. Minä ja äiti bongailimme välinpitämättömän valonkeltaisia ikkunaneliöitä naapuritalon seinästä ja olimme yhtä nautinnollisesti närkästyneitä kuin nykyään bongaillessamme epäloogisia tai virheellisiä lauserakenteita aamuhesarista. Eteinen tuntui pimeässä isommalta kuin oikeasti. Leikin, että kenkäkaapin takaa aukesi portti toiseen maailmaan.

Kun Ines oli meillä ensimmäistä yötä, se nousi ylös Siwasta hankkimastamme pahvisesta omenalaatikosta ja löytyi rapistelemasta eteisen kenkäpinon päältä. Siellä, kenkäkasassa, oli tuoksunut koko asunnosta eniten hiki ja hiekka - läheisyys ja jonkinlainen pysyvyys. Sellainen voima, joka piilee nurkkiin kasautuvissa asioissa. Niissä, joita ei vain tule heittäneeksi pois, koska ne kuuluvat sinne, jonnekin matalaan hämärään. Tuoksumaan tutulta ja turhauttamaan silloin, kun niihin törmää. Siis joko varpaalla tai esteettisellä silmällä pölyjuovia tanssittavassa kevätvalossa.

Minä rakastin siivota kenkäkaappia. Yleensä siivosin samalla myös ulkotakit ja ylähyllyllä sinisissä muovikoreissaan pursuilevat hatut, hanskat ja huivit. Levitin kaiken eteisen lattialle ja tuijotin itseäni peiliovista kattolampun kuparisessa valossa. Parketti oli täynnä lommoja ja pieniä viiruja. Kengät tuoksuivat nahalta ja pinttyneeltä tunkkaiselta askeleelta, olivat lytyssä ja kantalapuistaan kuluneita. Minä etsin niille pareja ja pidin yllä jännitysnäytelmää siitä, ketkä saavat jäädä ja ketkä joutuvat kierrätykseen - tai jopa reunastaan revenneinä roskiin. Kenkäparat kyselivät minulta hädissään tietoja puolisoistaan, joita haettiin mustasta luolasta. Pisimpään kadoksissa olleet saivat kriisiapua paikan päällä. Paras vaihe oli tyhjennyksen loppupäässä, kun minun oli ryömittävä kenkäkaapin sisään pimeään saadakseni viimeiset yksilöt ulos. Ei tietenkään olisi pitänyt, kenkäkaapin sai auki myös toiselta puolelta, mutta sen seikan jätin seikkailullisesti huomiotta.

Mä en tiedä, mikä mua inspiroi tähän poseeraukseen... saa etsiä syvempiä taiteellisia merkityksiä

Minä puin itseni täyteen löytämiäni karvareuhkoja ja kuvioituja silkkihuiveja, otin itsestäni kuvia vanhalla paksulla digikameralla ja kuvittelin olevani se Tuulen viemää - elokuvan Scarlett. Kuvittelin, vaikken koskaan ollut jaksanut katsoa sitä elokuvaa loppuun saakka. Olin ottanut Harry Potter - kirjani ja mennyt syömään viinirypäleitä mikron viereen raivaamalleni tiskipöytälevylle. Minusta oli oudon romanttista istua tiskipöydällä. Se johtui ehkä siitä, ettei meillä ollut ikkunalautoja, joilla olisi mahtunut istumaan.

Minä rakastin meidän mustaa nahkasohvaamme, joka oli mukavasti kahdenistuttava, virallisesti kolmenistuttava ja parhaimmillaan, yleensä jouluna ja rapujuhlissa, neljän- tai viidenistuttava röykkiö. Se hankittiin suunnilleen silloin, kun minä aloitin koulun. Eräs päiväkotikaverini tuli meille katsomaan sitä ja opetti minut istumaan selkänojalla.

Se oli sohva, jolle ostettiin uudet sisustustyynynpäälliset kaksi kertaa vuodessa. Yksi tyyny pieneni vuosi vuodelta, koska otin sen sisältä täytettä neulomiini eläinhahmoihin. Sille sohvalle siirryttiin juttelun lomassa keittiöstä silloin, kun vatsa oli täynnä ja illallinen virallisesti päättynyt. Sille siirtyi ensimmäisenä aina se sisko, joka oli meillä päivällisvieraana, valittamaan raukeasti herkullisten ruokalajien vatsaa turvottavista lieveilmiöistä. Sitten minä täytin tiskikoneen, äiti laittoi haisevia juustoja esille ja isä meni röökille parvekkeelle. Parvekkeen ovi päästi maiskahtavan suhaisevan äänen, oli reunoista sininen ja piti pakkasen loitolla.

Parhaimmillaan nahkasohvalla maattiin lomittain. Punaviinilasit laitettiin ruskealle apupöydälle, siskoilla oli villasukat ja maailman kauneimmat kännykän taustakuvat, ja äiti istui punaisessa nojatuolissaan, jonka jalkapenkki löystyi nopeasti niin herkäksi, että saattoi pamahtaa auki, kun joku käveli ohi toiselta puolelta huonetta. Minä laitoin siskoista vanhimmalle aina kampauksia. Otimme kuvia hänestä glitteriä poskipäissään ja minä ihmettelin vilpittömästi, miksi hän halusi pestä ne pois lähtiessään. (Ihmettelen vähän vieläkin.)

Olohuoneessa pelattiin Unoa, juoruttiin työnantajista ja katsottiin ihan liikaa Kummelia. Olohuoneessa minä sain ensimmäistä kertaa spagaatin ja otin ensimmäisen "taidevalokuvaksi" määrittelemäni otoksen. (Digiboksin kellonäyttö, josta heijastui huonekasvin oksa.)

Olohuoneessa istuin isän vieressä ja opettelin ulkoa kaikki Etelä-Amerikan pääkaupungit. Olohuoneen sohvan alle hukkasimme Ineksen (ja myöhemmin monta vinkulelua, osin tahallisesti). Vinkulelujen nimet olivat aikajärjestyksessä Chydenius, Jörn Donner, Soini ja Jutta Urpilainen. Jutta Urpilainen meillä on vieläkin mökillä, mutta sen jalat ovat hävinneet jonnekin.

Kun olin ehkä viisi, veljeni väitti, että sohvan alla asuu kuningaskobra. Se ei tainnut kyllä olla vielä nahkasohva, vaan sen edeltäjä, valkoinen kangassohva, jonka kylkeen minä kolmevuotiaana piirsin tussilla. Äiti suuttui, mutta heltyi vähän, kun sai kuulla, ettei kyseessä ollut päämäärätön töhry, vaan Espanjan kartta, johon oli merkitty rastilla kaikki ravintolat, joissa olimme käyneet.

Kangassohvalle minä nukahdin vauvana vellipullon kanssa, kun vanhempani katsoivat Haluatko Miljonääriksi. Myöhemmin leikin sitä isän kanssa, hän oli Lasse Lehtinen ja minä kandidaatti.
Samalla sohvalla opin myös lukemaan 4-vuotiaana. Isä sanoi äidille sanan ruotsiksi, äiti kirjoitti sen paperille ja minä luin. Englantia opin ennen kouluikää vähän, koska vanhempani vaihtoivat englantiin aina, kun halusivat salata jotain minulta. Sain selville joitakin tuotetietoja tulevista joululahjoista, kun keskityin ja aloin ymmärtää.

Muistan myös, kun siivosin siivouskaappia ehkä yhdeksänvuotiaana ja suutuin järkytyksestä löytäessäni joulupukin asun suljetusta muovipussista, partoineen päivineen.

Nyt olen, nuorimmasta iästäni huolimatta, esittänyt joulupukkia perheelleni jo viiden vuoden ajan.