Tilkuista ommeltu tie

Arvaa mitä, Maija?

Mä muistan ihan hyvin, miltä tuntui olla huoleton. Mä muistan yli joenuoman kaatuneen ruskeankellertävän rungon, jolta saattoi helposti lumpsahtaa veteen, jos kääntyi sanomaan jotain samalla, kun käveli. Siinä sai housut täyteen vihreää vettä ja kämmeneen viiltävän ruhjun, jos yritti ottaa vettyneestä kaarnareunasta kiinni. Mä muistan, että se nauratti. Muistan solmineeni gladiaattorisandaalit joenvarren isolehtisimmän pensaan lerpattavista lehdistä, koska kastuneet tossut hiersivät kantapäitä. Muistan kävelleeni loppumatkan paljain jaloin soratiellä, virnistäneeni tutun koiranomistajan otsanrypyille, tunteneeni liejuisen hupparin hupun painuvan selkää vasten joka askeleella.

Mä muistan hyvin, miltä tuntui olla ihan villi. Muistan kiivenneeni korkealle ja saaneeni sitkeästä oksanrisusta otsaani. Muistan laskeneeni liikaa painoa laholle nypylälle ja viuhuneeni alas kostealle nurmikolle. Muistan näpytelleeni ylpeänä sitä ei-värinäytöllistä kännykkää. Isä, mä putosin puusta! Jaaha. No älä putoa enää! Muistan, että koko vatsan halki raappiutuva naarmu oli hieno.

Mä muistan oikein hyvin, miltä tuntui olla kokolailla iloinen. Muistan itseni syömässä irtokarkkeja koskenpauhun yllä, ja sukkahousut, jotka olivat turhan kuumat, valkoiset ja mustapallolliset, ja sitten äkkiä joessa. Parin päivän päästä ne löytyivät puun latvuksiin kietoutuneina, vaikka kuinka kaukana kosken porinasta.

Mä muistan vallan hyvin, miltä aurinko tuntui poskilla, kun koulu loppui aikaisin. Muistan ruskeanliilasta muovipurusta kokoon puristetut pehmustelaatat, joilla keinupaikan alusta oli vuorattu. Ne lämpenivät melkein polttaviksi iltapäivästä, haisivat paksusti ja unettavasti tutulta. Ja sitten, kun kyllästyi keinumaan, saattoi istua sääret keinun päällä, jutella ja haukotella ja nyhtää muovipurua irti kynnellä.

Mä muistan luokkahuoneisiin siilautuvan valon ja pulpetin alta vedettävän vihreän metallikorin, jonne penaali pahimmillaan unohtui, ja jonka nurkassa piti olla pinkka erivärisiä liimalappuja salaviestejä varten. Muistan, kuinka eräs ystävä piirsi niihin niin taiturimaisia possuja, että tuli käynnistäneeksi kokonaisen keräilykorttipörssin.

Muistan kuinka pyörittiin kotikorttelien jalkakäytävillä potkulautojen kanssa, kunnes tuli niin pimeä, ettei nähnyt enää katsoa kännykkää ilman taustavaloa. Keksittiin laulunpätkiä, vietiin pulloja kauppaan, kerrottiin kummitusjuttuja salaa pyöräkellarissa. Joulun alla kierrettiin alimpien parvekkeiden viertä ja laulettiin Heinillä härkien kaukalon. Kun satoi vettä, istuttiin jomman kumman sängyllä niin perusteellisesti, että päiväpeite meni sotkuun. Kun pelotti, oli turvallista, että pimeässäkin erotti toisen nenän ääriviivat.

Muistan paksun märän lumen täyttämät ulkohousujen lahkeet. Muistan, miten niska hohkasi lämpöä tuulen kylmäämän toppatakin kaulukseen, kun juoksin lanteille yltävässä lumessa ja leikin turistiopasta, joka eksyy ryhmineen erämaahan. Oikeassa elämässä olin kaksin koirani kanssa, sen nenä punertui kirsun yläpuolelta ja vaaleansininen talvipusero jäi johonkin askeleen jättämään kuoppaan, katosi ikuisiksi ajoiksi.

Muistan, miten hyvältä glögi maistui rusinoineen keittiön pöydän alla, kun selkään painautuvasta patterista muisti, että ulkona on pakkasta. Muistan, miten ihanaa oli pestä keittiön lattialistoja keltaiset kumihanskat kädessä täydessä tanssiesitysmeikissä ja pöyhkeässä nutturassa melkein puoliltaöin, kun äiti katsoi Poirotia ja ulkona satoi lunta.

Muistan, kun laitettiin simssi latautumaan ja tehtiin sillä välin läksyt. Muistan mansikanhajuisen tuoksukumin, matikankirjan kupruilevat kontaktimuovit ja tarravihon hienoimman sivun. Siis sen, jonka alarivi oli täynnä pehmotarroja. Kiva tyttö iltapäiväkerhossa oli suostunut vaihtamaan ne ihan vain kaksiulotteisiin koiriin, vaikka tiesi kyllä, mistä harvinaisuuksista oli kyse.

Muistan lauantai-illat, kun käytiin saunassa. Kaadoin kartiolasin täyteen appelsiinimehua ja istuin valkoisella muovituolilla katsomassa, kun iho höyrysi. Isä ja isoveli kuvittivat pitkän kaavan vitsejä etusormella huurtuneeseen parvekelasiin. Äiti pesi sormenjälkiä pois pääsiäisen aikaan, kun rairuohoon laitettiin muovikoiviltaan vääntyneitä tipuja ja pajunkissat putoilivat keittiön pöydälle kreppipaperisuikaleita teipattaessa.

Lauantaisin saunan jälkeen tuli Avara luonto. Valaiden pyrstöt loiskivat hurjasti suhisten koko kuvaputkitelkkarin leveydeltä. Äiti kuori perunoita, tukka oli puhdas, yläkerran naapuri porasi taas. Se vähän pelotti ja itketti minua, koska uskoin, että katto putoaa. Mutta sitten telkkarista tuli maailman paras etsiväsarja Monk ja kaikki ikävä unohtui. Perunoihin laitettiin Floran vihreää margariinia, ja pöydän ääressä kysyttiin kysymyksiä maantiedosta, historiasta ja kemiasta. Hiljaa itsekseni leikin, että haarukka oli hirveän rikas ja hattuja rakastava mies, joka joutui ostamaan uuden hatun joka kerta, kun suuri haukka yläilmoista nappasi kitaansa edeltävän.

Muistan, kun oli niin myöhä, että Uutisvuotokin oli jo loppunut. Äiti soitti pitkää perjantaipuhelua parhaalle ystävälle. Keittiön pöydällä oli väkeviä juustonkikkareita ja piparinmuruja. Isän kanssa leikimme keskusrikospoliisia. Minä sain keksiä rikoksia ja isän hahmo auttoi niiden selvittämisessä. Vastasin puhelimeen aina: "Heini poliisista päivää!" enkä ymmärtänyt, mikä siinä oli hauskaa.

12-vuotissyntymäpäivälahjaksi sain siivota kellarikomeron, koska olin vaatinut jo vuoden saada tehdä sen. Siihen meni seitsemän tuntia. Rakastin hikistä tunkkaisuutta ja sitä, kun onnistuin kantamaan roskakatokselle itseäni isompia lastillisia tavaraa. Parasta oli kuitenkin, kun lattia lopulta paljastui. Ja ennen kaikkea se, että täytön ja huolellisen asettelun jälkeen se myös jäi näkyviin! Käsivarsia jomotti ja haisin pahalta. Riemukkaasti pahalta. Pellillä oli isän tekemää pitsaa ja parvekkeen alapuolella pihan lapset läiskivät puhallettavassa uima-altaassa.

Muistan, että se oli juttu, kun aina joulun alla lähdettiin hakemaan kellarikomerosta koristepussia. Oli kutkuttavaa kävellä rapussa sukkasillaan. Isällä ei ollut edes sukkia. Hissi hikkasi pysähtyessään aina samaan sävyyn, klumd-tshh. Joulukuusenkoristeet olivat siwan valkoisessa muovikassissa. Kullanvärisestä enkeliketjusta putosi monta enkeliä sohvanrakoon ja kuusenjalkaan joka joulu, mutta aina niitä silti jäi jäljelle.

Marraskuun alussa postiluukusta tuli ensimmäinen Lelukirja. Äidin kanssa naurettiin sitä, kun Baby Bornin tarvikkeina myytiin kaikenlaista laskettelupuvusta avoautoon ja omaan luottokorttiin. "Aivan kuin oikea vauva!" Vuosien myötä Lelukirjojen paperi oheni ja muuttui kiiltävämmäksi kuin ruokahalunsa menettäneen vanhan ihmisen iho. Lopulta Lelukirja katosi kokonaan ja muuttui leluliitteeksi, lipareeksi verkkokauppaesitteen lomaan, osioksi sykemittareiden jälkeen.

Minä leikkasin barbien ja oikeiden ihmisten kuvat irti esitteistä ja liimasin ne muropakettien pahveihin. Tuotoksen nostin ilmaan, melkein kasvojeni korkeudelle ja kääntelin rannetta niin, että valo leikki kuvan pinnalla. Samalla tavalla leikin myös tusseilla, kirjojen kansilla, paperilautasilla, oikeilla nukeilla, legoilla ja poneilla. Vain sillä tavalla mielikuvitukseni käynnistyi. Joskus se ärsytti leikkikumppaneita nukkekotileikissä. "Ei se mummi osaa lentää! Sen piti olla nukuttamassa niitä lapsia!" Joskus aikuiset kysyivät kahvikupin takana äidiltä, miksei se leiki oikeilla leluilla. Äiti vastasi, että se on luova.

Minä muistan, että joka kerta, kun paras ystäväni tuli kylään, me leikimme syntymäpäivää. Minä olin tytön äiti, kaverit ja etenkin sellainen vanha täti, joka kuin ihmeen kaupalla sattui aina samaan bussiin. Aina mentiin elokuviin, olohuoneen sohvalle. Koskaan ei tosin taidettu edes ehtiä työntää videokasettia soittimeen. Yleensä se johtui murhaajien tai kummitusten yllätyshyökkäyksestä. Mutta kaikki päättyi hyvin.

Minä muistan syntympäivälahjaksi saamani nukenastiastot, joista juhlissa juotiin mehua (myöhemmin leikin niilläkin kääntelemällä kuppeja korvasta pitäen ilmassa). Muistan Peppi Pitkätossu -kuvioisen majan parvekkeella, jonka sisällä istuessa iho näytti keltaiselta. Muistan parvekkeen lattian painekyllästetyt lautaneliöt, joiden alle säilöin kolikoita suursiivoukseen asti.

Muistan, kun leikittiin lentoliskoja päiväkodin pihalla. Muistan, kuinka mökkireissulla S-marketin edestä sai automaatista superpalloja (serkku sai ainas hienomman, se aiheutti melkein kaksi tuntia kestänyttä katkeruutta). Muistan, kuinka Italiassa satoi vettä ja veljen kanssa löysimme kukkuloilta aution amfiteatterin. Muistan, kuinka veli roikotti minua nilkoista kaupungin yllä ja tuuli vei Nalle Puh - lierihatun rinteeseen. Muistan maailman juhlavimmat valkoiset kesäkengät ja pehmeän villatakin. Muistan lepakot, köynnökset, kulkukissat ja Spagetti Bolognaisen.

Muistan, kuinka luin Azkabanin vankia olohuoneen sinisellä matolla. Muistan, kuinka kuuntelin Avril Lavignea ja itkin. Muistan, kuinka salaa vaihdoin huonekalujen paikkaa ja tein mittavia suursiivouksia. Tiesin, että etukäteen en olisi saanut lupaa ja puolivälissä minulle suututtaisiin, mutta lopussa kiitos seisoi. "Vau. Ompa kätevä. Kyllä sä olet kekseliäs. Ja ahkera." Muistan, kuinka lattia kiilteli, kun sen oli pessyt.

Muistan iltasatujen hengästyttävän rinnakkaisuniversumin. Muistan keihästäneeni makkaraa tikkuun Nöpömaijan nyrkkiin Katto Kassisen mukana, jakaneeni leivänkannikan riutuneen Birk-ryövärin kanssa Matiaksenlinnan vetoisissa pohjakäytävissä. Muistan Anna-kirjojen hersyvän runsaat marjapensaat ja nummien yllä lepäävän laventelinsinisen sumun, Pekka Töpöhännän kumpuilevat katukiveykset, Ison kiltin jätin karvaiset nilkat pulleaseinäisten pikku talojen lomassa, Kolmen iloisen rosvon karamellivärisen kaupungin ja tietenkin Muumilaakson. Muistan, että luolan hiekka oli niin pehmeää, että siihen saattoi kaivautua. Muistan, että sanat "silkkiapina" ja "makkukuoppa" olivat niin ihania, että jo niitä makustelemalla sai unenpäästä kiinni. Muistan, miltä Piisamirotan turkki tuoksui, kun se kaivautui ylös sillan alta sateella, ja miten syksy lepatti näkyvin, kun Muumipappa sytytti myrskylyhdyn.


Muistan niin paljon pehmeää, karheaa, elävää ja tuttua, että sen kaiken muisteleminen kirpistää keuhkojen takaa, jättää kylmän kolon sydämeen. Hailea liikahdus jossakin syvällä saa tajuamaan, ettei se kaikki, oikeasti, koskaan palaa. Se sattuu.

Silti muistojen liepeisiin uppoaminen on välillä terveellistä. Se muistuttaa kaikista niistä väreistä, joita maailmassa on olemassa, silloinkin, kun tuntuu, että nykyhetki jättää jälkeensä vain kuivahtavaa kuulakärkikynää. Se muistuttaa, että vielä on maalattavaa, vaikkei täsmälleen samoja sävyjä voikaan enää sekoittaa. Muistelemalla muistuttaa itseään myös siitä, ettei uudella elämällä ole pakko maalata vanhaa piiloon. Muistojaan saa kantaa mukana kuin kirjastoa, jonka mutkittelevilla käytävillä kaikuu luottamus, tuhisee aika ja kuiskii lupaus seikkailusta. Kun kirjastoon taas kiireiltään palaa, huomaa, että siellä on käynyt joku, melkein kuin aivan äskettäin. Joku tutumpi kuin tuttu, läheinen ja kaukainen, niin äskettäin, että sen lämpö hohkaa vielä seinäpaperien takaa.