keskiviikko 5. elokuuta 2015

Olemassaolon olemuksesta



Tänään, kävellessäni, tunsin tajuavani jotakin pitkästä aikaa taas oikeasti. Oikeasti minulle, tässä elämässä, joka on minun, ja juuri tässä puun latvojen taakseen tönimässä hehkussa, jota aurinko maailmalle lainaa. Siinä valossa, joka vaivihkaa pakkaa kesää varastoon.

Kaksi täysin vastakkaista asiaa, jotka kuitenkin sopivat yhteen kuin permanenttitussi oikeaan korkkiin, paikoilleen naksahtamalla. Kirjoitan ne näkyviin, sillä nekin kaksi asiaa hiipuvat päästä nopeasti niin kuin asioilla on tapana. Viimeistään siinä vaiheessa, kun vasen kuuloke vaikenee, ja musiikista inspiroitumisen sijaan tuntuu kuin olisi vettä korvassa.


Vaikka, itse asiassa, tänään ei ole satanut kertaakaan.

Ensimmäinen asia on toisen äänekkäämpi sisarus, minulle havaintojeni ja tuntojeni valossa totuutena näyttätyvä juttu, joka satuttaa, vaikka ei itse sille mitään voi. Se kuuluu näin:

Vaikka ihminen toisensa jälkeen kehuisi sinua, miten paljon tahansa, kertoisi, että olet upea, lahjakas, rohkea, hyvä ja sellainen, jonka joku tahtoisi ystäväkseen, paljon mahtavampi ihminen kuin ne, jotka kohtelivat sinua kaltoin - vaikka saisit kuulla nämä vatsan ilon valolla täyttävät asiat kerta toisensa jälkeen, ei niillä ole mitään merkitystä silloin, kun lopulta taas jäät yksin.
Vaikka pystyisit säilyttämään uskosi kaikkeen siihen, mitä sinusta on sanottu, ja luottaisit vankkumattomasti, että ihmiset, jotka eivät jää luoksesi, eivät vain tajua, mitä menettävät, olisit silti yksin.

Ihmiset tekevät toisensa näkyviksi, merkityksellisiksi, olemassaoleviksi. Lopulta ei ole väliä, vaikka maailmankaikkeus toimittaisi sinulle absoluuttisen tutkimustuloksen siitä, kuinka mahtava ihminen olet, jos kaikki muut viettävät aikaa jossakin muualla, yhdessä. Ovat yhdessä vajavaisia, kuka mistäkin kohdasta, puolittaisia, toistensa kulmiin silloin tällöin törmääviä.  Ihminen tarvitsee sen toisen ihmisen, jonkun, joka hyväksyy, kiinnostuu, viihtyy, riitelee, mutta ei pidä yhdentekevänä. Hymyilee, kun katseet kohtaavat.

En usko luonnontieteellisen yleispäteviin "hyvän ihmisyyden" - indikaattoreihin, joiden mukaiset tyypit saavat tai joiden pitäisi saada, paremmin kavereita. 
Yhteisö tuntuu luovan aina sen näkymättömän kehän, jonka sisäpuolella toimiessaan ihminen on muiden tunnistettavissa, nähtävissä haavoittuvaisuudestaan huolimatta vahvana - sellaisena, jonka kanssa ajan viettäminen ja henkilökohtaisen turvamuurin raottaminen antaa enemmän kuin ottaa.
Tarvitaan tunne siitä, että sinä olet minä. Eikä minun tarvitse pelätä, että sinä vedät maton jalkojeni alta, ajat minut, ihanuudella tai ikävyydellä, pelottavan kaltevalle pinnalle, jolla en enää tiedä, miten itseni määrittelisin.

Se toinen ihminen, joka on siinä oikeasti, ei pyydä lupaa poistuakseen, mutta tulee silti aina takaisin, usein ennen kuin sen huomaa hävinneen. Se on sellainen ihminen, jonka halauksesta ei lähde vetäytymään siksi, että pelkää tekevänsä sen olon vaivautuneeksi. Tai vaikka aluksi lähtisikin, pian huomaisi, että se odottaa ovella, kun etsit sukkiasi, vaikka kerrot samaa vitsiä kolmatta kertaa peräjälkeen, ja olet varma, että seurasi mielekkyys on jo mennyt vanhaksi, ja kohta se vaatii korvausta menetetyistä minuuteista. Sellaisen ihmisen seurassa huomaa lopulta turhaan pyrkivänsä parempaan, kypsempään, monimutkaisempaan ja vakavailmeisempään, kuin oikeasti on. Ei tarvitse.

Kun riittävän kauan on kävellyt sellaisten ihmisten ohi, vahingossa tai pelkonsa tähden, on lopulta niin kipsissä, ettei tiedä, mistä aloittaa. Potee loputonta kiirettä, haluaa ehtiä osoittaa, miten paljon onkaan sellaista, mikä voisi saada sen vielä jäämään. 


Olisi helpompaa vaikkapa potkaista keskustelun aluksi palloa ohimennen tyylikkäästi, todeta, että on harrastanut lajia koko ikänsä. Silloin ihmiset luokittelisivat alustavaan jalkapallotaituripinoon, odottamaan täydentäviä persoonallisuuspiirteitä. Se olisi kiinnostuksen herättävä koukku, alustava identiteetti ryhmässä. Yhtä helppoa ei ole mennä ja todeta "ohimennen", että hei, olen muuten empaattinen ja hyvä keskustelemaan, kun sille tuulelle satun. Se on asia, joka pitää osoittaa käytännössä ilman, että vaikuttaa itseriittoiselta. Ja sitä vaikuttaa väkisinkin itseriittoiselta, kun yrittää hetkessä ehtiä pullauttaa näkyviin kaiken siihen mennessä ajattelemansa, tuoda esiin, mitä kaikkia sivistyssanoja muka osaa puheessaan hyödyntää. Ei se toimi niin.




Ihmisen aivoissa hermoradat luovat verkostoja, sisäisiä malleja asioista. Auringonkukka opitaan tunnistamaan nopeasti köykäisestäkin pirroksesta, koska tiedetään, millainen sen standardimalli on. Se on selviytymiskeino. Jos jokaisen uuden oven kohdalla pitäisi miettiä uudestaan, miten se avataan, aivokapasiteettia ei jäisi millekään oikeasti uudelle.

Syntyy havaintokehä; Opin, että kala elää vedessä. Kun näen vedessä virtaviivaisena aurinkoa heijastavan muovipussin, voin olettaa sen kalaksi helposti. Jos pysähdyn tutkimaan, tajuan kyllä, ettei se ole kala. Mutta jos minulla on kiire, olen havainnut tuulessa valtoimenaan lentävän muovipussin ja haluan ottaa sen kiinni, en varmasti jää ajattelemaan "kalaa" tarpeeksi huomatakseni eron.

Tietysti ihmissuhteisiin tuo vertautuu niin löyhästi, että kuulen jo tuhahduksia. Mutta oikeasti, elämämme sisältää paljon sellaisia sisäisiä malleja, joita emme koskaan tule ajatelleeksi. Emme kestä keskeneräisyyttä, olemme mieluummin jotakin, kuin vain olemme. Määrittely luo turvaa.

Mutta se toinen asia. Kylläpä taas eskaloitui. (Huomasitteko, hieno sana.:D)

Toinen asia kuuluu näin:

Se toinen ihminen, joka sinut todistaa ja tekee sinusta merkityksellisen itsellesi, ei tee sinusta sinua. Olet olemassa silloinkin, kun sinua ei aktiivisesti havaita, ja  ilmeisessä ristiriidassa kohtaan yksi, aivan yhtä hieno ja upea sitten kuitenkin. Riippumatta yhdestäkään yhteisöjen sisäisestä mallista, johon sinut voisi periaatteessa yhdistää.

Tulla nähdyksi on kuin tulla valaistuksi taskulampulla. Rakennamme itsemme itse niistä palasista, joita meillä on ja joita saamme matkaamme jatkuvasti lisää. Kun meidät valaistaan hyvin, olemme parhaimmillamme. Mutta, jos meidät valaistaan niin huonosti tai kohteeseen sopimattomasti, että molemmille jää paha mieli, ja esiin erottuu vain epämääräisiä kulmia ja varjoja, on parempi jatkaa matkaa pimeässä, kunnes oikea valo löytyy. Valo tunnelin päässä ei ole juna, lopulta se on aurinko. 

Sellainen valo, joka tuntuu tutulta jo kaukaa.





2 kommenttia:

  1. Sä kirjoitat sellaisella tavalla, että mua alkaa aina itkettää kun luen sun tekstejä, ja siis hyvällä tavalla. Haluaisin tuntea sut, tai siis tietää, oikeassa elämässä, kohdata.

    VastaaPoista
  2. Kumpa tietäisitkin, miten paljon tämä kommentti minulle merkitsee. Kaikkea sellaista, minkä läpi selvitään , en jaa näihin kirjoituksiin, mutta kaikki se, minkä täältä saan sydämeeni asumaan, auttaa jatkamaan. Kiitos tuhannesti.

    VastaaPoista