Ilmatila ilman tilaa ilmanalan alle jää

Olen luonut itsestäni kipsivaloksen. Hievahtamattoman ja aina samanlaisen. Keuhkot tyhjiksi huokaavan ja vaivalloisen. Surun pureskelun jälkeen vatsan häpeään hävittävän ja sieltä aina uudelleen sen löytävän. Mitään näkemättömän ja sateen kirvelevyydestä väsyvän. Sellaisen, joka lopulta ei enää tahdo enemmän.

Tai tao maata aivojen jatkojalalla ja unelmoi hetkistä sitten, kun sitten oikeasti, sitten oikeassa elämässä.

Hahmon, joka levenee reunoilta ja ei kestä vanhoja suomalaisia elokuvia. Ihmisenkaltaisen, jota televisiossa liikehtivä aavikko yskittää, ja joka ei enää edes etsi ystävää. Näkee unta heräämisestä, muttei herätessään voi helpottua siitä, että se oli vain unta.

Turhautumassa purkautuvassa tietokonetuolissa, joka ei mahdu parvisängyn tikkaiden alla kääntymään. Pohtimassa, miten elimistö voi jaksaa näin autonomisesti hengittää. Liitutaulumaali jättää läikkiä lattiaan, ja magneettiversio ei seinässä kanna edes tarjouskuponkeja. Pohjaan palanut sulatus jätti mustaa töhnää kattilaan. Kirpputorivuoro sateen vuoksi peruttiin, autossa ikuisesti istuminen veisi ehkä mukanaan jonnekin. Radio Nostalgia soitti saman biisin tunnin aikana kahdesti.

Näen kerran tunnissa ovenraon, silmien keskellä, lähellä nenää. Kajastava mintunvihreä, entisessä epämiellyttävä, kutsuu nauttimaam sateesta. Päänsisäinen nurmikko tuoksuu. Näen punaiset kumisaappaat, joita en muista koskaan omistaneeni.

Saan kiinni kulmasta, venytän tarrapaperimaista tunnetta tulevaisuudesta, joen mutapohjan tuoksuisia sivuja, jotka märkinäkin kääntyvät kuin lumpeenlehdet laineen harteilla. Sitten olohuone yskähtää ja menetän otteen, tajuan, ettei harso kädessäni ole sittenkään unelma, se on painava ja haisee mikrokuituliinalta. Tietokoneen valo vie pois kuvan autiosta parkkipaikasta, jossa yli kypsennetty vitsi kerää ohikulkijoilta katseita. Muistan jostain kaukaa hammashoitolan lasia muistuttavat seinät ja hetken, jonka jääkaappimaisessa valossa ei tiedä, onko jo iltapäivä vai ei. Silloin voi leikkiä vasta heränneensä. Huomata kyyneleensä sittenkin tihkusateeksi ja toisinpäin, helposti.

Olen kuin nuorallatanssija. Paitsi, etten osaa kannatella sateenvarjoa. Yöllä humalainen möly hankaa sälekaihtimia, olen ontto, ähkyyn asti.

Auringonkukkia sisustustarrasta olohuoneeseen leikkasin. Koiraa ulkoiluttaessa bussipysäkin vihreästä peilasin. Näytin kolmekymppiseltä huivissa. Tukka ponnarilla, ryppy otsassa. Olin ylpeä kasvoista, jotka kantavat vastuuta. Mutta sitten törmäsin kuvaan itsestäni peilipöydän kulmalla. Kolmekymppisenä yhtä yksin kuin päiväkodissa. Mutten enää muista edes, miten kaivata. Suihkussa entisten asukkaiden värikynäpiirros on kyynärpääni kohdalla.

Siwan kylmäkaapin luona ahdistaa. Palaan kasvislaarin luo ja sitten yritän uudestaan. En tunne nälkää enkä ruoka-aineita. Mutta vatsani on aina kamalan painava. Ei kaksinkerroin kaakeleilla poista sitä minusta.

Haluan itsestäni pois ja löytää itseeni takaisin. Minäni ei ole poissa, se on juuttunut kurkkuuni. En tiedä, miksi yhdentekevyys yhä monistuu. Jään alle, vaikka tämä talvi kiistatta on leuto. Olen jostain kohtaa puutuneen levoton.

Lattialla uuden asunnon, on kasa tyynyjä, ja etanan nenä on irronnut - ehkä muutossa sekin asia muuttui. Pöytälevylle maalasin taivaan, se on tahmea. Myös läppärin laturi on nyt hukassa.

Luon itsestäni kipsimallin, vaikken osaa valaa. Sisältä hauras kehikko jättää jälkeensä kuituvanaa. Olen jatkuvasti vain sektori siitä mitä voisin, jos muistaisin miten. Sattumien kanssa juttelemaan jäin, ajattelemaan kaikkien sanomisia, käymään kauppaa jokaisen kanssa erikseen. Missasin kehityksen bussin. Olen se alkuun hieno mainosbiisi, johon kyllästyy matkalla sohvalta pois. Se barbinukke, jonka dementoitunut mummi antaa valmistujaislahjaksi. Sitä ei heitetä pois, mutta paketti pölyyntyy.


Jos lähden etenemään, en päädy minnekään.