Paha olla.
Ei me olla.
Ei me oikeasti. Sun kaa.
Kaadutaan.
Ei me sun kaa.
Kaadun.
Älä ny siihen kaadu.
Odota vielä hetki.
Juostaan
nauru
poikki.
Solmi silmät kiinni.
Luota keuhkot rikki.
Huuda, mutta hiljaa.
Me häivytään, niin ettet huomaa.
En tahdo olla hiljaa
kikattaa
pyytää lupa poistua
itkemään.
Tai lähteä kysymättä
kenenkään huomaamatta,
kenkiään sitomatta
taaskaan kaatumatta.
Aina tahtoisin kokea
ympärillä
sisällä
nenässä nokea
Olla kanssa,
yhdessä,
älä katoa.
Mutten tahdo viivyttää,
juokse jo,
on tärkeämpää.
Kiire vie
sanat suusta,
kiinni en saa.
Ei saa luovuttaa.
Eihän ne kaverit tule
sua kotoa hakemaan.
Mutta vihaan jo liiaksi.
Olen tehnyt työtä itselleni velaksi
ja silmieni takana
korkojen kanssa
se kaikki peritään minulta pois.
Olen loppu,
lopumpi kuin
viimeiset kirjaimet kirjassa,
sillä kirjassa on nidottuna
loppuun
tyhjää tulevaisuutta.
Minä en vain enää jaksa värittää.
Olen tarjoustuote,
heräteostos,
joka ilahduttaa,
mutta on sekundaa.
Parempi, että
jätetään se kauppaan.
Sillä, kuka tietää,
mitä se kohta haluaa.
Olen epäaito,
kuin kasvimaito,
Pakenen.
Ihastun kuin hullu
keneen vaan.
Tai niin luulen,
kunnes korvista en saa
pois ääntä,
joka sinne jäänyt kaikumaan
on
ja tekee tästä taas niin vaikeaa
En kotiudu
enkä kelpaa tapettiin
naaman rusketus
taittuu valossa ripuliin
tai simpson-simulaattoriin.
Olen niin täynnä
lukittua elämää,
joka itseään
ei päästä menemään.
Olen niin täynnä,
että silmistäni tihkuu yli
lähes milloin vain
ja yksinolo
kaivaa kolon
rintakehän taakse
niin,
että kylmyys pääsee sisään
koputtamatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti