Maailmani rikki, repeatilla repeää

Minä antaisin mitä vain. Kun vain saisin olla mukana. Tai sitten kokonaan kokematta. Reikä rintaan niin, että tämä kipu valuisi minusta pois. Kun vain voisin unohtaa, miten hyvä minun oli olla siellä, välissä, keskellä, mukana. Käsi kädessä, lupa olla. Vaikea. Sekaisin. En luovuttaisi. Paremmaksi kasvaisin. Kuin puu.

Kumpa tulisi myrsky ja kaataisi sen, veisi kaikki muistot mennessään nyt, kun tulevaa ei enää ole.

Kumpa jättäisin tämän tähän ja löytyisin tyhjänä kuorena elämäni viileimmän kesän kiveykseltä. Kumpa voisin huutaa. Kumpa saisin vähän paremmin henkeä. Kumpa saisin puskettua itseni tästä ruudusta läpi kaikkien niiden ihmisten kasvojen eteen, joiden menettäminen tuntuu kurkussa samalta kuin olisin huutanut koko elämäni. Minun äänenikin on jättänyt minut.

Kun saisin anteeksi. Silloin voisin myös antaa anteeksi. En tiedä, ketä vihaan, vai vihaanko, en jaksa enää olla vihainen. Tahdon antaa elämälleni anteeksi. Tahdon, että anteeksipyynnölläni on jotakin merkitystä. Että minulla on jotakin merkitystä. En tahdo olla pelkkä ryppyyn nyrkissä rutistettu paperinessu, joka kavahduttaa kaikessa säälittävyydessään. Minä olen täällä! Mitä minä olen tehnyt väärin, mitä virheitä minä toistan, kun aina käy näin? Ketä minä loukkaan? Yritän liikaa, totta kai minä yritän, minä yritän olla olemassa niin, etten koko ajan katoaisi. Minä olen olemassa vain tätä sietämätöntä kipua varten, totta kai kivulla pitää olla oikeus särkeä ja minä olen paha, kun valitan, totta kai kaikki kärsivät enemmän kuin minä ja kuinka minä kehtaan vain velloa omassa kuvottavassa riutuvuudessani, minua OKSETTAA tämä kaikki, minun pääni ei pysy suorassa, kaadun, taas minä kaadun, minä olen täynnä surua, hätää, raivoa, epätietoisuutta. Minä tarraisin taivaani takinkauluksiin ja ravistelisin sitä, tivaisin MIKSI aina jään nenä kiinni ikkunassa katsomaan niiden loittonevien hahmojen perään, jotka ovat epähuomiossa vieneet mukanaan valtavia riekaleita sydämestäni, pakanneet pilttipurkkien ohessa laukkuunsa silloin, kun saadaan lupa lähteä. He eivät tahtoisi kantaa niitä riekaleita, ne eivät sovi sisustukseen ja vievät turhaan tilaa, sitä paitsi, mitä he niillä tekisivät, minä niitä enemmän tarvitsen. Mutta en minä tahdo juosta ihmisiä kiinni vain pyytääkseni takaisin palat elämästäni, yksin säilytettynä ne ovat jäykkiä ja kohmeisia kuin kaksi vuotta pakkasessa lojunut piparitaikina, joka ei mahdu mihinkään.

Nyt lopulta sydämessäni ei OLE ENÄÄ paloja oman itseni tarpeiksi asti. Minä puskisin taivasta, potkisin sitä, rukoilisin saada tietää, mikä minussa on mennyt näin pahasti vikaan, miksi minä olen niin yhdentekevä ja aina väärässä paikassa, miksi jään aina jonon hännille tärkeysjärjestyksessä ja juoksen turhaan kiinni asioita, jotka eivät tahdo tulla minun kiinni juoksemikseni. Minä repisin sinut, taivas, rikki hampaillani, jos et vastaisi katseeseeni kunnolla. Minä tahdon tuijottaa sinua niin kauan, kunnes voimasi tarttuu minuunkin ja voin nousta ja jatkaa eteenpäin ilman tarvetta sille ilolle, riemulle, turvallisuudelle ja tarkoituksenmukaisuudelle, mielkkyyden kokemukselle, joka minut kiertää kavahtaen kaukaa.

Mutta taivas, minä olen lyhyt. Sinä olet korkealla ja kaikkeuden kiireellinen kohina kutittelee leukaasi enkä minä, tuskani kuristusotteessa vuorokausien läpi kamppaileva elämänkokoinen moka, voisi sinua vähempää kiinnostaa.