Kielivaltainen mieli - kielen merkityksestä elämässä

No niin. Siis tää käsilläoleva tilannehan näyttäytyy mulle hyvin ambivalenttina sikäli, et se ilmeisen reflektiivisestä asettelustaan huolimatta on jotenkin jopa agressiivisella tavalla deklaratiivinen prosessi, niinku minulta teille, huomioiden nyt esim. mun lokaation differenssi suhteessa vastaanottavaan osapuoleen. Et näin.

Mut oikeestaan mua ei varmaan salee ees niinku ginost olla täs, kosk yolo, mä voisin hyvi olla tyyliin himas nyt, varmaa krebaa tai jotai, koska lol, joku Pohjois-Helsinki.

Tai sit mä voisin vaan olla tässä ja puhua siitä, miten suurta osaa meidän keskinäisessä vuorovaikutuksessa näyttelee meidän käyttämä kieli.

Oli meillä sitten tossa koira, vastasyntynyt lapsi, ulkoistetun huoltoyhtiön osa-aikainen esimies, kaupan kassahenkilö tai oman nimensäkin dementian vaikutuksesta unohtanut vanhus, me luultavasti puhutaan sille. PAITSI, jos me ollaan suomalaisia, ja bussipysäkillä. Tai bussissa. Tai odotushuoneessa. Tai, jos siinä sen jonkun vieressä on joku, jolle meillä itse asiassa olikin enemmän asiaa.

Itse asiassa, me ei taideta juuri puhua toisillemme ilman syytä. Ja erityisesti suomalaisessa kulttuurissa, sen syyn pitää olla nopeasti ja jämäkästi määriteltävissä, ainakin, jos puhuttelun kohde on tuntematon tai vähemmän tuttu.

Kieli on todella kätevä väline asioiden hoitamiseen. Ihmisillä se syntyi eri puolilla maailmaa niihin aikoihin, kun me ihmisapinat alettiin elää yhdessä, tarvita toisiamme. Se mahdollisti, ja mahdollistaa yhä, informaation jakamisen ja nopean leviämisen. Kielen avulla on voitu tehdä maailman ensimmäisten ihmisten työnjakoja, jotka edesauttavat yhteisön toiminnan tehokkuutta, yhteistä vahvuutta esimerkiksi ulkoisia uhkia vastaan ja niin taitojen, ideoiden kuin yhteishengenkin kehitystä. Työnjaot yhdistettynä ihmisten väliseen kielelliseen viestintään mahdollistavat erikoistumisen niin yksilötasolla kuin ryhmänä. Samalla, kun erikoistutaan eli havaitaan toisen eroavaisuus itsestä, yhdistytään toisen samanlaisen kanssa. Syntyy MEIDÄN porukka, heimo, kylä, kaupunki, ammattikunta, harrastusseura, suku, valtio. Meidän porukka, jolla on meidän tavat, perinteet ja tapa olla, elehtiä, viestiä. Erilainen kuin teidän tai niiden potukalla. Jokaisella yhteisöllä, pienellä ja isolla, on jollakin tapaa oma kielensä.

Vain kieli voi loikkia ja matkustaa sukupolvelta toiselle, sen muisti on valtava, ja se imee vaikutteita kuin pesusieni - se on loistava tapa osoittaa, mihin kuulun. Usein niin käy ihan huomaamatta. Kieltä ei ole olemassa ilman kielen käyttäjiä, kirjoitettukin kieli kuolee, jos kukaan ei lue sitä ja kirjoita eteenpäin. Jokainen pienikin kieliyhteisö kuten kaveripiiri, muokkaa kieltä “inside-läppien” ja yhteisten kokemusten kautta. Puhumattakaan sitten maailmanlaajuisista mullistuksista kuten teollistumisesta tai somesta.

Kieli mukautuu käyttäjiensä tarpeisiin. Ääntä nopeamman informaation ristitulessa, ja etenkin länsimaisen jatkuvan kiireen ja mahdollisuuksien kahluualtaassa on ymmärrettävää, että kieli lyhenee pysyäkseen pinnalla. Globalisaatiossa valtakielet kuten englanti levittäytyvät ennätysvauhtia, niistä otetaan vaikutteita, kaikki uusi, trendikäs ja valtamediassa esillä oleva on tarttuvaa ja kiehtovaa.

Tietenkin on hyvä, että löytyy kieli, jolla esimerkiksi kansainväliset sopimukset ja uraauurtavat innovaatiot saadaan nopeasti laajaan tietoisuuteen. Maailmassa on kuitenkin niin paljon ihmisiä, kieliä ja kulttuureita, ettei kaikille tasa-arvoista tapaa kommunikoida voida saavuttaa. On kieliyhteisöjä, jotka joutuvat vaihtamaan äidinkieltään tietoisesti, joko jonkin määräyksen alaisena tai vain siksi, etteivät omalla kielellään enää tule toimeen ympäröivässä yhteiskunnassa. Kielikuolemat ovat huolestuttavia, koska eri alueilla ja aikakausina syntyneet kielet pitävät sisällään kallisarvoista tietoa menneestä, puhumattakaan kokonaisten yhteisöjen tavasta katsoa maailmaa.

Mitään ei voi kääntää suoraan. Uusien kielten oppiminen, vaikka ihan pakkoruotsi, ei ole vain saman asian sanomista itselle oudoilla sanoilla. Se on sukeltamista kokonaan uuteen maailmaan, erilaisen näkökulman ottamista siihen, miten maailmasta ja elämästä voi puhua, siis ajatella.

Kieli on syntynyt vuorovaikutuksen tarpeisiin, mutta vaikuttaa siltä, että kerran opittuamme puhumaan, hyödymme siitä myös ihan yksin. 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa psykologi Lev Vygotski esitti teorian, jossa ihmisen äly kehittyy kielen kautta. Kun lapselle noin nelivuotiaana kehittyy Mielen Teoria (Piaget), eli kyky ymmärtää, että muilla on erilliset tietoisuutensa, eivätkä he kuule hänen ajatuksiaan, tarve kertoa niistä kasvaa. Lapsi alkaa tarkasti havainnoimalla ja äidinkielensä kielioppia aivoihinsa sisäistämällä opetella, miten muut voi puheella saada ymmärtämään asioita. Vygotskin ”Lähikehityksen vyöhyke” tarkoittaa asioita, jotka lapsi voi oppia sosiaalisen puheen kautta vuorovaikutuksessa ympäristöönsä, mutta joita hän ei yksin oppisi. Lapsi löytää selityksen sanattomille tunteilleen, teoilleen ja ajatuksilleen, oppii, miten muut samaa asiaa nimittävät. Ulkoisesta tarpeesta opittu kieli muuttuu lopulta sisäiseksi puheeksi ja mahdollistaa omien ajatusten kriittisen tarkastelun ja kehittämisen yhteisen kielen avulla. On myös esitetty, että siinä vaiheessa, kun lapsi siirtyy sanattomista tunnekokemuksista siististi sanoilla jäsenneltyyn maailmaan, hän menettää suuren osan kyvystään kokea kaikki yhtä sataprosenttisesti, räiskyvästi, pakahduttavasti. Kaikelle ei löydy sanoja edes aikuisen sujuvassa äidinkielessä.

Nelivuotiaan haparoivat höpöttelyt nähdään vielä sympaattisina. Mutta entäs niin monet maahanmuuttajat, jotka tulevat aivan toisenlaiselta kielialueelta ja saavat mulkaisuja tai naurua osakseen pelkästä väärästä sijapäätteestä? Tai joku savolainen nuori, joka Helsinkiin muuttaessaan puree kieltään, ettei vain sanoisi jotain, mikä muistuttaisi ulkopuolisuudesta. Tai vanhus, joka ei kunnolla enää kuule tai näe lukea, tai vammainen, jonka puheen tuottamisessa on ongelmia. Mitä on tulla kohdelluksi yhteisöönsä liittyvien kieliongelmien takia lähes aivokuolleena, siirreltävänä rasitteena? Hämmentävän usein tunnumme liittävän oman kielemme osaamisen älyyn ja toimintakykyyn, jopa ihmisyyteen.

Kieli on paitsi uskomaton työkalu, voima ja mahdollisuus, myös kuin raskas, liukas verho, jonka taakse oikeat ihmiset mahtuvat piiloon. Eri yhteisöjen slangit ja jargonit ovat kielen rikkaus, mutta silloin, kun tuenhakija ei ymmärrä lomakkeesta mitään ja tuntee itsensä tyhmäksi tai nuori kieltäytyy vaikuttamasta, koska ei osaa mielestään sanoa asioita oikein - silloin kieli toimii itseään vastaan. Jos kommunikaatiomme rajoittuisi vain sanoihin, voisimme yhtä hyvin elää yksityisissä kapseleissa morsetusvälineet kainalossa. Ihminen tunnistaa toisen ilman yhteistä kielioppiakin, kun sen uskaltaa tehdä. Aina ei ole olemassa oikeita sanoja, mutta se ei saa olla syy jättää ketään pulaan, naurunalaiseksi tai yksin.

Minä itsekin pelkään välillä istua maahanmuuttajan tai vammaisen viereen bussissa, tai mennä tarjoamaan apua silloin, kun ei tiedä, mikä on hätänä. Kun suutun siitä itselleni ja kysyn miksi, tajuan, että pelkään tulevani väärinymmärretyksi. Pelkään, etten löydä yhteyttä, tulen tehneeksi jotain sopimatonta, vahingossa.Kukaan ei halua näyttäytyä toisen silmissä outona, pelottavana tai muuten omasta mielestään vääränlaisena.

Mutta oikeasti, huonompi vaihtoehto kuin mokata, on kävellä ohi silloin, kun tuntuu, ettei pitäisi.

Haluan siis sanoa; kieli on rikkaus. Kupliva, hersyvä, hauska kuplamuovimeri, jonka pehmeyteen ja poksuvuuteen heittäytymällä ei menetä mitään. Rikastetaan sitä, rakastetaan sitä, kokeillaan sitä, kasvatetaan sitä, mutta ei anneta itsemme jäädä sen vangiksi.