Surun mentävä nisäkäs

Jalkakäytävällä oli tänäänkin se sama, tyhjä siili.

Mä olen katsellut sen tyhjenemistä nyt viikon verran. Se lojuu siinä Subwayn ja entisen Siwan parkkipaikan reunassa, melkein keskellä tietä, ja on joka päivä litteämpi. Mä mietin, mikä sitä syö. Syö nimittäin siististi kuin turisti osteria. Ruohikolla sen alla ei ole edes verta, pelkkää syksyn lähmää ja pakokaasun värjäämää lätäkköä. En muista nähneeni yhtä puhtoista raatoa kuin Luonnontieteellisessä museossa.

Jostain syystä mua aina vähän puristaa sen siilin kohdalla. Se näyttää pudonneelta rukkaselta. Sellaiselta, jonka joku ehkä nostaa aroniapensaaseen törröttämään, mutta jota kukaan ei koskaan hae. Se muistuttaa myös sellaista litteäksi halattua ja kuolattua unilelua, jonka kainalosta roikkuu vanua ja silmistä heijastuu keltainen, pyöreä kattovalo, kunnes on pakko painaa katkaisijaa ja uskaltaa ottaa yö ylle.

Mä kaipaan unileluja. Ja isoja, kosteita rukkasia. Mä kaipaan aikaa, kun toinen hanska oli hävinnyt, ja se tuntui. Tuntui niin mielettömästi, että kitalakeen nousi yksittäisiä itkuja, jotka menivät polviin astI ja saivat hetken veteläksi ja upottavaksi. Niin raskaaksi, että oli kai väistämätöntä, että oli joku äiti tai joku isä, joka nosti ylös tai ainakin otti vastaan, tuhahteli sillä lailla, ettei aikonut kuitenkaan lähteä menemään, vaikka ehkä sanoi, kaksikin kertaa, että Kotikatu alkaa ja Kuningaskuluttaja meni jo.

Mä kaipaan sitä tunnetta, kun uskaltaa surra.

Se on sellainen väpättävä, reunoiltaan pehmeä olo, joka peittää kuin viltti. Sellainen tunne, että kohta mä purskahdan, aivastan tai lakoan, menen sijoiltani, tärähdän, päästän äänen, mutta en, missään nimessä sittenkään, häviä mihinkään.

Suru on hidas, painava ja läpitunkematon. Kaikessa piinaavassa verkkaisuudessaan se on tunteista turvallisimpia, koska se seisoo omilla jaloillaan. Se ei vaadi enempää eikä vähempää kuin antautumista. Luottamista siihen, että vaikka rintakehän läpi tuulee, ja mistään ei saa kiinni, minä en mene katki. Jään vain hetkeksi väliin.

Se vaatii aluksi kai kaiken, hapenkin. Saa tuntemaan, ettei minua jää, koska suremani on tehnyt minuun reiän. Siksi suruun suostuminen pelottaa. Mua pelottaa, että jos annan itseni ikävöidä, ikävöin itseni upoksiin, kelvottomaksi. Mä pelkään, että suremalla sitä, mitä mulla ei enää ole, suljen rakkauteni käytettynä mukaan jo menetettyyn, enkä jaksa tai osaa rakastaa, edes nähdä, enää mitään uutta.

Mä en ole oikein osannut myöntää, että isä ei enää koskaan lähde mun kanssa kävelylle tai soita mun kanssa kitaraa. Että mä en voi istua sen polvelle ja leikkiä sen kanssa Haluatko Miljonääriksi. Että me ei voida vetää pussilakanaa pään yli ja olla "installaatiossa". Että aina, kun se putoaa sängystä, sen on odotettava seuraavaa kotihoitajaa vatsallaan lattialla. Ja aina, kun mä yritän katsoa sitä silmiin, se valuu, katsoo pois tai hengittää väärin.

Ihmisiä, joita mä olen rakastanut ja tarvinnut kuin heitteillä oleva heinä tarvitsee maata, on pudonnut mun elämästä kuin syksy putoaa talveen. Enkä mä sano, että niin kuuluu käydä, mutta kun niin käy, niin kuuluu saada käydä. Suru kertoo, että siellä mä ihan totta olin, kaikkien teidän kanssa.

Uskaltaakseen surra on ehkä uskallettava olla vähän avuton. Uskallettava pyytää. Mä olen nyt taas tyhjennyt siili. Voisitko sä olla mun kanssa hetken tässä, että mä vähän täyttyisin taas?

Lopulta kaikki on sitä samaa, hidasta, vaivalloista, räkäistä aikuistumista. Se kummallinen rajapyykki, jossa pitää opetella ottamaan itse itseään kädestä ennemmin kuin niskasta. Koska vasta siitä, mihin loppuu pärjääminen, alkaa selviäminen.  Ja vasta siitä, mihin sinä loput, alan minä.