Entä jos ei ikinä?

                           
                              Mistä tulee tuuli?
                             Tänään.
                             Kenen kasvoilla aurinko tanssii?


Hei.

Nyt kirjoitan taas vähän erilaisesta aiheesta. Se ei koputtele yhteiskuntaa päähän, ei vaadi muutosta muurinpohjalettujen munasokerisuhteeseen . Se ei myöskään uppoa silkkaan litisevään lätinään kiireestä, kuulumisista ja itseriittoisesta alkusointukikkailusta. Eiku hups. Pyyhitään pois jälkimmäinen. Minä en voi elää ilman alkusointuja.

Tämä kirjoitus liittyy minuun. Mutta tällä kertaa sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, kuinka monta kiloa juustoa syön päivässä tai miltä se tuntuu vatsassani. Se ei myöskään toivottavasti sivua vihreää tuoliani tai purkkaa suussani.

Minua raastaa. Isolla emotionaalisella raastinraudalla. Kovaa ja säälimättömästi. Minä haluan rakastua.

Älä katso minua noin. Älä paina sitä punaista rastia. Ei tästä tule mitään sentimentaalista paskaa. Kuuntele nyt.

                                       Onko aamu uusi?
                                       Tänään.
                                       Lupaatko leikkiä kanssani elämää?


Minä olen kuin kuori - vaihteeksi, tiedetään. Mutta nyt se ei johdu mistään osaston seiniin tukehtuvasta itseilmaisunkaipuusta, sillä olen saanut ilmaista sydämeni kyllyydestä teatterin parissa. Se ei johdu siitä, etten saisi elää. Minähän elän.

Tai ehkä sittenkin. Tosta puuttuu palanen. Joku, jolle kertoa kaikki. (Siis joku muu kuin äiti. Rakastan sua, hyvää äitienpäivää.) Joku, joka kuuntelisi ja tekisi sen muutenkin kuin velvollisuudentunnosta. Joku, jonka mielestä mä olisin muutakin kuin vaan se ihan jees tyyppi niissä silmälaseissa, se joka saa luultavasti äikästä kympin, muttei osaa kertoa yhtään hyvää vitsiä. Että jonkun mielestä mäkin olisin joku, jolla on sielu. Ajatuksia, tunteita ja jotain annettavaa. Että olisi joku, jonka ajatuksissa mä olisin mä. Ehkä jopa...kaunis. Jotenkin tavallaan.


                                              Valkea kuulas on,
                                               kaipaus rannaton.

On vain ongelma. Mä en taida olla tarpeeksi. Mulla ei ole iPhonea, joten mä en tiedä mistään ikäisteni jutuista mitään. Mä jään ulkopuolelle instagramista, whatsappista, mitä näitä nyt on. Mulla ei ole mitään, mihin turvautua, kun porukasta joka ikinen muu syventyy älylaitteeseensa kesken hyvin alkaneen keskustelun. Mä en seuraa yhtään tv-sarjaa, inhoan käydä leffassa, en pysty käymään lintsillä, koska vatsani on niin herkkä. Mulla ei ole yhtään sellaista intohimoisen fanituksen kohdetta, artistia, esikuvaa, jonka fanijoukoista voisin löytää omanlaisiani. En harrasta cosplayta. En lue kirjoja, jos Harry Pottereita ei lasketa ja niidenkin yksityiskohdat on jo päässeet unohtumaan. Olen kuin kuori, tyhjä simpukka.

                                                 Mut entä jos taivas putoaa?
                                                 Ja palaset istutetaan.
                                                 Niistä kasvaa puu,
                                                 ja lehdet kellastuu
                                                 ja taivaan kannelle
                                                      kiipeää kuu.

On mulla teatteri. Kirjoittaminen, ohjaaminen, näytteleminen, vähän tanssi ja musiikkikin. Silti teatteriporukoissakin vapaa-ajalla puhutaan kaikesta muusta. Ja kuori kaikuu.

Onhan minulla ratkaisu. Mielikuvitukseni. Minulla on punatukkainen, 16-vuotias Nestori Kuurala, joka soittaa pianoa ja harrastaa musiikin tekemistä ja kaikenlaista elektroniikkaa. Tavallinen, syvällinenkin poika. Sillä on ihanat, siniset silmät ja pisamia. Meistä voisi tulla onnellisia. Me saisimme kaksi lasta, tytön ja pojan, Eilan ja Edvinin. Hankkisimme kaksi koiraa ja muuttaisimme isoina yhteen, vaaleanvihreään puutaloon. Minun häämekkonikin olisi vaaleanvihreä, näin erään tosi ihanan Niinattaren näyteikkunassa.

On vain muutamia ongelmia. En voi koskaan esitellä Nestoria vanhemmilleni tai ystäville. Tiedän aina, mitä hän aikoo sanoa, ennen kuin hän edes avaa suunsa, mikä alkaa aikaa myöten rasittaa. Ja kun halaan häntä, tunnen omat käsivarret ympärilläni.

Toisinaan, sitä vaan vituttaa, kun ei saa itketyksi, vaikka itkettää.

                                 Luota minuun. Luotan sinuun.
                                 Tuu, eksytään yhdessä,
                                Juuri oikeella hetkellä.
                                 Elämän sylissä.