Jäähelmipaskahorisontti - Novelli.

Aino. Aamu. Anelma. Se kulki käsistä kasvoihin, korvantaustojen läpi takaisin kämmeniin. Kylmä humina. Tavallaan lupaus. Se ei rakastanut, rikastanut, panostanut parempaan. Ei sillä tunteella ollut resursseja rakentavaan elämänhallintaan. Silti se hallitsi juuri sitä. Elämää. Valmiina putoamaan, hajoamaan kuin kuiskaus pakkaseen. Se oli paljas. Kuin vauvan peppu. Elmo, Eerikki, Esko.

Varpaista meni jo tunto. Se tuntui hyvältä. Tunto on ehkä julmimpia asioita maailmassa. Tunto totuudesta, sisällä ja ympärillä. Siitä, mikä on pysyvää, muuttumatonta. Ja siitä, mitä ei enää ole. Niin juuri, se on ehkä kaikista kamalinta. Vaikka toinen menee pois, häipyy, häviää, jää siitä tunto sisuskaluihin, verenmakuinen viilto. Sitä revitään sydän rinnasta ja sanotaan, että jatka elämää. Hae kriisiapua ja maksa vuokra. Kunhan et vaan meille soita.

Se viilto on kummallinen juttu. Se voi hiipiä puhelinlankoja pitkin toisen ihmisen korvasta sisään ja repeytyä haavaksi aivokalvoihin. Siksi ei pidä soittaa. Siksi suru pitää kiertää kaukaa, toiselta puolelta tietä.

Sormista tunto. Peukaloista. Peukaloinen, pikku Liisa. Leinikki, Leevi, Pekka, Pirkko. Kouristi. Pakaroista tunto. Enää loiskahdus, sitten se olisi ohi.

”Hei!”

Huuto, terävä, tunki yksityiseen piiriin. Hetkeen, joka oli melkein pyhä, vaikka samapa tuo. Matkalla mustaan tunneliin. Ei siellä taivasta ole. Eikä kyyneleitä. Pelkkää multaa vaan ja leviä. Rakkolevän silmiä ahdinparran onkaloissa. Lohdullista, jos joku.

”Ootko kunnossa siellä? Tarviitko apua?”

Apua? Alaselästä tunto. Silmien reunoista sameaan sumuun.

”Mä tulen nyt sinne! Soitanko ambulanssin?”

Tule vaan. Tulet kuitenkin.

Joku kompuroi huurteisten kaislamättäiden poikki kuin kempurajalkainen kauris, sen kuuli. Jonkun tuulipuvun takki kahisi vasten kainaloita. ”Täällä on kymmenen astetta pakkasta. Oletko sä kunnossa?”

Mielenkiintoinen kysymys. Se tuli melkein ulos huulilta, toteamus. Huulet vain salpasivat hengityksen. Kohmeista.

”Joo, hypotermia varmaan. Huulet ihan siniset. Seisoi puolireiteen asti rantavedessä aluapaitasillaan. Ei reagoi.”

Pää, olkapää, peppu, polvet, varpaat. Aivoista tunto. Miksi ei? Antakaa minun. Aliisa, Emilia, Oona. Ei Oonaa, se on liian mainstream. Antakaa, päästäkää pois.

 

 

 

 

 

Sairaalasta pääsi nopeasti kotiin. Ei ollut vaaraksi ainakaan muille. Hetkellinen mielenhäiriö. Ajatuskatkos, bläkäri. Etsii nyt vaan jostain töitä ja aloittaa elämään. Kyllä se siitä. Ja hankkii apua, hankkiihan? Kunhan et vaan meille soita.

Tunto pakaroista sormenpäihin ja jalkapohjiin, päänahkaan. Pikkuhiljaa, käsi kädessä tuskan kanssa. Lunta sataa. Kumpa voisi vain nukahtaa. Iina, Veikko, Verneri. Miten olisi Matias? Kädet korvilla, silmämunilla, sieraimissa. Jätä rauhaan jo. Ole kiltti.

Koita ryhdistäytyä, sanoo puolituttu metrossa. Sitä se Mikkokin olisi halunnut. Sinulle tulee vauva.

Sitä seisoo kassajonossa. Keltapunasinistä, muovista ja meluisaa. Kiire, tympäännys, einesmaksalaatikko hihnalla ja kori Koffia. Örvellys. Esimiestä toivotaan kassoille. Tässä menee aikaa.

Äiti, ostetaan mulle Winx-lehti. Eikä osteta. Ja suklaapatukkakin lauantaina vasta. Sattuu. Viereisessä jonossa vaaleanpunainen toppapuku, nalleheijastin, nuhruinen nasu kainalossa. Äiti miks toi nainen tuijottaa?

Sitä menee taas siihen samaan rantaan. Tällä kertaa ihan takki päällä, kengät jalassa. Sitä melkein kuulee kesän, haistaa tuulen, bananasplitin makuisen pallon aitoon vohveliin. Miksi sitä ei itke? Miksi onnen tahmainen muistijälki ei saa oksentamaan kaikkea ulos aivoja myöten? Miksi sitä vain tuijottaa? Imelää, sentimentaalista sössöä. Tässä me pussattiin. Tossa me melkein nussittiin. Ja aurinko paistoi. Aurinko paistoi aina.

Tiina. Taina. Terttu. Ei vitussa.

Auto pyörii katollaan. Renkaat vinkuu ja taivas raapii maata. Unelma murskataan, jauhetaan myllyssä kuin liha. Arki muuttuu arkuksi ja ilma keuhkoissa paksuuntuu. Koita ryhdistäytyä, sanoo tummaharsoinen nainen kukkakaupan valmiiksi sidottu kimppu vasemmassa kainalossa. Sinä saat vauvan.

Ja puristaa. Sattuu, satuttaa. Sitä näkee maailman uusin silmin. Tuosta voisi pudottautua. Tuon voisi työntää rintakehästä läpi. Tuohon voisi tukehtua. Tuli sade rankka, hämähäkin vei.

”Anteeksi, saanko istua tähän?”

Se oli vanha mies, sillä samalla rannalla.

”Persees kastuu.”

”No, minä istun sillä uhallakin.”

Sitten sitä istuttiin. Pitkään ja hartaasti. Se ei tuijottanut, se mies. Katseli vain merta. Ei se puhunutkaan. Ei ennen kuin siltä kysyi.

”Mitä siellä näkyy? Merellä.”

”Eipä paljon mitään”, se vastasi.

”Mitä mieltä sinne sitten on kattella?”

Se hymyili, se mies. Surullista hymyä. ”Aina voi muistella. Elää menneessä. Vaikka se onkin semmoinen synti, nykymaailmassa. Katse pitäisi suunnata eteenpäin.”

”Joo ja kaikki muukin. Aina kullista kalenteriin.”

”Hyvin sanottu.”

”Mitä siellä merellä sitten oli? Tai on, muistoissa.”

Mies kallisteli päätään ennen kuin vastasi, siristeli silmiään kuin melkein erottaisi hahmon kaukana ulapalla.

”Meidän Lillihän se siellä. Ja aurinko paistaa. Meidän Lilli ja poniuimarengas. Meidän Lilli neljä vee.”

”Mitä Lillile kävi?”

”Hukkui.”

”Jaa.”

”Ei. Tyhjä. Poissa”, mies naurahti. ”Lillikin tykkäsi katsoa isän kanssa eduskunnan kyselytuntia. Tai leikkiä poneilla.”

”Ai jaa.”

”Mitäs siellä Teille näkyy?”

Piti miettiä. ”Mustaa vettä, valkoista taivasta.”

”Se on totta. Vesi pyrkii taas jäätymään. Te taidatte pitää enemmän totuudesta. Nykyhetkestä, ellen väärin ymmärrä.” Mies kuulosti ystävälliseltä.

”Minä vihaan totuutta.”

”Juu, ymmärrän. Totuus voi olla kovaa. Ja onkin. Joskus auttaa, kun päästää totuudesta vähän irti. Uskoo johonkin, mitä ei nää. Minä esimerkiksi uskon, että meidän Lilli leikkii poneilla jossakin vielä. Kauempana.”

”Ei tarvitse alkaa mitään jehovaa nyt.”

”Minä olen meribiologi. Tai olin. Enkä minäkään varsinaisesti Jumalaan usko. Mutta Lilliin minä uskon. Ja niin on hyvä.”

Miehestä näki, että asia oli vakaa.

”Toiset totuudet voi jättää omaan arvoonsa”, hän sanoi. ”Toiset totuudet eivät tuo elämään lisäarvoa. Silti irti ei kannata päästää. Totuus voi olla turvakin.”

”Sä olet nyt sellainen vanhus, joka on jo päässyt kaikesta yli. Sellainen klisee-vanhus.”

Mies nauroi. ”Sovitaan sitten niin. Mutta kliseethän ovat hyviä juuri siksi, että ne toimivat. On nykytaiteilijoiden luoma harha, ettei mitään jo käytettyä voisi käyttää uudestaan. Käyttämistä vartenhan ne keksittiin – nuo kliseet.”

Mies istui aikansa ja lähti sitten pois.

Eikä mikään siitä varsinaisesti muuttunut. Ei tuska mihinkään hävinnyt. Eivät huonot päivät, ei tumma, vellova vesi. Silti jokin varmistui. Alkoi elää omaa elämäänsä. Ja potkia.

Auto kieri yhä katollaan öisin. Sitä kieri yhä lakanoissa yksin. Kuu kuulsi läpi ikkunasta ja aika kului. Sitä palasi rannalle yhä uudestaan. Luna. Leena. Lauriina. Miten olisi Lilli?

Mikä ettei.