Pitkä ja masentava kuin jostain kohtaa tukkeutunut kasteluletku solmussa

Tuntuu, kuin seisoisi kassajonossa, toinen käsi varjelemassa hedelmäpussinsa halkaisseita terttutomaatteja, toinen kiskomassa kuuloketta korvasta, bussikortti ja taskuun tussahtaneen mustekynän sineämä kukkaro keskisormen ja nimettömän välissä, melkein valahtaneina pullonpalautuskoneesta valuvan kaljavanan kanssa kosketuksiin, tahmealle lattialle. Ei mitään järkeä, päinvastoin, missä olinkaan vai olinko jo siirtynyt seuraavaan, anteeksi, olin tiellä. Pitkiä lauseita, elämä täynnä pilkkuja, joiden perään voi heittää kolmea pistettä kuin fortunankuulia, ehkä osun maaliin tuurilla, vaikka tämän pelin sääntökirja löytyy työnnettynä ulkovaraston ovitoppariksi, jos sieltäkään.

Miksi minä laitoin terttutomaatit heti ensimmäiseen lauseeseen, minä tiedän jo, kuinka entinen facebookintuoma lukija huomaa minun pysähtyneisyyteni siitä kuin lapsi isän tohvelit joulupukin tarjousviitan alta. Entinen pöllöfani tuskailee taas tomaatteja kilometrin mittaisessa aloituskappaleessa, kohta se siirtyy puhumaan vatsamakkaroilleen ja luopuu toivosta, vain hakeakseen sen takaisin ennen postauksen loppua kuin äiti päiväkoti-ikäisen mukulansa pääsääntöisesti klo 16 mennessä. Vertauskuvat ovat sen kainaloissa kuin kellukkeet, kukaan ei muka voi syyttää sitä tyhjänpäiväisestä jauhamisesta ja vikinästä, kun sillä on söpö vertauskuva talutushihnan päässä.

Se on onneton tai ainakin aivan pihalla, sateessa, multa tuoksuu ja pilvet syljeskelevät ohikulkijoiden niskaan puunoksien kustannuksella. Mutta eihän ole yhtään kustannustehokasta jakaa onnettomuuttaan, yksinäisyyttään, riittämättömyyden ja vääryyden vänkytystä! Kukaan ei siitä hyödy, se on jo nähty, kuultu ja ohimeneväksi todettu, ei sillä ole syytä olla onneton, sen elämä on sillä sen käsissä, sen pitää vain vähän rohkaistua. Vaan annas olla kun se rohkaistuu, lohkaisee vitsin niin että kirskahtaa. Ottaa puheenvuoron aikomuksenaan murtaa jää, mutta tuleekin tuhonneeksi jo ennestään suojelukohteena kellunutta mannerjäätikköä. Ei se osaa. Säälittävyydessäänkin siinä on jotakin luotaantyöntävää. Ei se mahdu syliin lohdutettavaksi, ja saattaa heittää vaivaannuttavan tilannetajuttomalla kommentilla, jos sitä yrittää huomaamattomasti ohjailla yleisesti vallitsevaan tunnelmaan.


Minä olen väsynyt, väärällä lailla. Nukkuminen auttaa silloin, kun on unessa, mutta herättyään alkaa surra sitä tunkkaisuuden tunnetta, joka maistuu suussa ja sitä iltaa, joka jo painaa päivän päätä tyynyyn, väkivaltaisesti. Aamupäivän toiveikkuus tukehtuu sadepilviin ja ruoka on hyvää niin kauan kuin se on suussa. Aina ei silloinkaan. Joskus ahdistaa jo leipää voidellessa, mutta lopettaminen ei onnistu. Lopulta oksettaa. Ilman nälkää ylensyöminen on kuin kannustaisi kurkkunsa kipeäksi mielenosoituksessa itseään vastaan.

Eilen, juhannuksentyngän jälkeen, äiti törmäsi päähäni kaapinovella. Se ei sattunut ollenkaan, ei tippaakaan, oikeasti, ei äidin käsissä ole voimaa satuttaa edes hyttystä. Mutta minä karjaisin, huusin, että miksi aina minua lyödään, paiskasin nyrkillä lattiaa. Ja sitten itkin, noin kuuden kyyneleen verran. Olisin saanut kymmeniä rikki, jos en olisi niellyt kaikkea, ei minulla ollut MITÄÄN SYYTÄ ITKEÄ. Ei juuri silloin. Säikähdin itsekin itseäni.

Välillä huimaa. Tunnen olevani irti käsillä olevasta hetkestä, jopa sanoista, joita pistän peräkkäin, äänestä, joka vain aavistuksen samenneena tietää kyllä, mitä tehdään seuraavaksi. Syömisessä ei ole lopetusta, en osaa lakaista laminaattia, selkäni on jumissa ja oikeaa silmääni sattuu räpäyttää. Ensimmäisellä terapian tutustumiskäynnillä puhuin nopeammin kuin koskaan, vääntelin sormiani ja katsoin itseäni ulkopuolelta ihmetellen. Kyyneleet ehtivät kurkunpäähän, mutta minä kielsin niitä. Nyt ei ole sopiva hetki, ja ajanvarauskirja on valitettavasti hukassa.

Tuntuu, että olen jatkuvasti kysymässä lähestyviltä seiniltä, onko nyt sopiva hetki? Saanko romahtaa tehokkaasti, niin, että olen tunnin päästä taas valmiudessa, työkunnossa tai lomafiiliksessä, avuksi, taloksi, kodiksi, olemassa? En kuitenkaan uskalla, pelkään, että jos päästän narusta, ilmapallo karkaa. Vealtaa kauas kattojen yli ja on tunnin päästä jo puhjennut salaa.

Ajatuksissani on logistiikkaongelmia ja tunteeni pitäisi käynnistää uudelleen. Mutta ei minulla ole aikaa istua minuuteni ääressä odottamassa, kun identiteettini päivittää oletusasetuksia. Tai ehkä onkin, mutta ei rohkeutta. Nyt ei ole se hetki, sillä se ei ole hetki, siihen voi mennä ikuisuus. Hetken olen luullakseni kuin rakastunut, mutta sekin on kipuilevaa, toispuoleista, ontuvaa, en edes tiedä, mitä kaipaan tai keneltä. Sitten taas palaan elämäntapojeni sekasortoon, kieltoon, lupaan ja häpeään. Jännitän nykyään niin, että sydämeni luisuu pois paikoiltaan ja viileä hiki kasvoilla tuntuu siltä, että päästäni valuu jääkaapin kudosnestettä. Sitä, joka haisee kylmältä, kaikilta rasvaisilta juustokimpaleilta ja voirasialta, joka on taas tyhjä.

Miksi minä paljastan itseni blogissa kuin rappiotaiteilija krapula-aamuna tehdyssä valokuvakollaasissa, miksi minun täytyy saada jakaa facebookissa myötähäpeän makuista vispipuuroa, joka saattoi mennä jo vanhaksi? En tiedä. Ehkä yritän itse löytää kohti uuden puurojonon häntää, ainoalla keinolla, joka juuri nyt mahtuu aivojeni eteiseen kuraisissa kengissään.