Ja elämä on.

No niin.

Nyt on kuunneltu vittua ja perseen nussimista, ihrakasoja ja muuta mukavaa semmoiset kolme tuntia. Luojan kiitos se sammui.

Äiti kestää, koska se on vahva. Mä kestän, koska äiti kestää. Ja ikkunan takana ledvalolenkkeilijät pörräävät kuin hiljaiset tulikärpäset.

Kaikkein karuimmassakin on aina jotain kaunista.

Itse asiassa mulla on ihan toiveikas olo. En tiedä, mistä se tulee. Varmaan joku elimistön puolustusreaktio. Erittää onnellisuushormonia kaiken keskelle.

Mä en tiedä huomisesta.

Mutta se on mun isä. Ja mä rakastan sitä. Vaikka se on vitun itsekäs ja loppuunpalanut kuin lumeen tallattu sätkä. Sitä on potkittu liikaa. Pienestä pitäen. Joten nyt se potkii muita.

Mä en ota sen sanoja itseeni. "Haistakaa vittu", se sanoi ja meni nukkumaan, lopultakin. Mutta vielä ennen nukahtamistaan se pyysi multa anteeksi. Ja mä annoin.

Joku voi pitää rajuna sitä, että mä kerron tästä blogissa. Mutta ei isä ihan oikeasti välitä. Sitä paitsi kaikki, jotka tätä lukee, joko tietää jo tai ei edes tunne koko ihmistä. Mua tää helpottaa. Ehkä se on kieroutunutta, varmasti on.

Kumpa mulla olisi joku kaunis kuva tähän ladattavaksi. Kamera vaan on lojunut hyllyssä jo kuukauden päivät.

Ulkona on niin pimeää.