 |
| weheartit |
Minulla on tapana toivoa jotakin aina, kun minulta irtoaa ripsi. Perinteisestihän toiveet eivät toteudu, jos niistä kertoo eteenpäin. Nyt on kuitenkin niin, etteivät minun toiveeni toteudu kuitenkaan, koska joka toisella ripsellä toivon toista ja joka toisella toista - sehän on plus miinus nolla.
Minun toiveeni koskevat tietenkin itseäni. Kuinkas muuten. Eihän minunkaltaiseni uhraa ajatuksiaan toisten ihmisten hyvinvoinnille.
Joka toisella ripsellä minä toivon parannusta omaan tilanteeseeni. Toivon naksahdusta terveeseen, lipsahdusta järkeen, kompastusta kotiin. Tahdon löytää kotiin omaan päähäni, paikkaan, jossa kaikki on hyvin, tunteet elävät sovussa keskenään, eikä kenenkään tarvitse pelätä. Rasvasolut saavat elää rauhassa, eikä hermojen tarvitse kiristellä. Tahdon tulla terveeksi, kokonaan.
Ja joka toisella ripsellä minä pyydän naksahdusta huonompaan suuntaan. Tahdon luovuttaa ajatukseni anoreksialle, antaa köyttää itseni sen limaisiin lonkeroihin. Tahdon löytää silmiini sen hullun kiillon, jota pakkoliikuntaa harrastavissa anorektikoissa niin ihailen. Pakkoliikunta on minulle kuin kaukainen haave, pyhä toteemi, jota kumarran kuin henkisesti invalidi intiaani. Joka toisella ripsellä minä toivon, että pystyisin pakkoliikkumaan tai edes liikkumaan niin kuin tavalliset ihmiset. Etten vain unohtuisi sohvan pohjalle päivä toisensa perään, suremaan omaa kykenemättömyyttäni, omaa kaikennielevää pelkoani. Tahdon tulla oikeasti kipeäksi, ahmia itseni täyteen anoreksia-karkkeja, makeita, kalorittomia, huumaavia makeisia. Tahdon tulla hulluksi ja päästää irti kaikesta.
Minä olen itsekäs. Itsekkäämpi kuin olisin vielä jokin aika sitten pystynyt edes kuvittelemaan. Minä tiedostan itsekkyyteni, mutta en tee elettäkään tilanteen muuttamiseksi. Se tekee minusta vielä kauheamman ihmisen.
Sanon tämän tyynesti, niin kuin psykopaatti. Minä kuvotan itseäni. Olen esimerkki sellaisista ihmisistä, joita halveksun. Minä viis välitän rakkaan äitini tuskasta, joka pirstoutuu kasvoilleni joka hetki. Hän itkee, hän polttaa keuhkonsa pihalle, hän pyytää, rukoilee, kiroilee ja vaikenee. Isä ottaa rennommin, puhuu minulle järkeä niin kuin politapaajani. Hän näkee kanin koko kaniudessaan, kun äiti näkee vain töpöhännän. Isällä on viisi lasta, hänellä on perspektiiviä. Äiti näkee vain minut.
Silti, hän kärsii. Ja minä annan sen tapahtua.
Mistä siis on kyse?
Ei mistään suurensuuresta. Minä vain en syö ateriasuunnitelman mukaan. Syön kyllä, mutta en ehkä ihan riittävästi. Toinen perunoista tuppaa jäämään kattilaan, viimeinen kauhallinen kastiketta vajaaksi, kyllä te tiedätte. Sitten minun painoni laskee, hitaasti, mutta vakaasti ja politapaajani rypistää kulmiaan. Äiti spekuloi kuin henkensä hädässä, maalailee piruja seinille ja säikähtää itsekin ne nähdessään. Osasto, osasto, entä, jos edessä onkin taas osasto?
Me riitelemme, niin kuin hanhet. Sitten vaikenemme, kädet puuskassa. Äiti menee tupakalle ja minä kirjoitan hänen kyynelistään postauksen.
Haluaisin kirjoittaa eräästä toisestakin asiasta, eräästä hyvin onnellisesta asiasta, mutta en tiedä, saako sitä vielä varsinaisesti julkistaa. Asia ei ole minun, ja siksi on oltava varovainen.
Lopetin muuten toisen sirkuskouluista koulun takia. En ehtinyt lukea kokeisiin.
Voi napa tätä elämää. Nöyhtäinen, nöyhtäinen napa.
Sairaus on totta, sitä ei voi kieltää, mutta koska ainakin itseäni ärsyttää kaikki sen alle piilottelu "kun mulla on tää sairaus" kirjoitan ajatukseni, mitä tekstisi herätti.
VastaaPoistaSinä syöt tai olet syömättä, sinä valitset. Sinä jatkat sairastamista tai paranet. Sinä päädyt osastolle tai lastenkotiin tai minkä ammattilaiset nyt näkevätkään parhaaksi paikaksi, tai sitten sinä jäät kotiin. Mutta totuus on, että ennemmin tai myöhemmin sinun on syötävä. Tai sitten jatkat tuota kiikkulautailua. Jätät perunan ja osan kastikkeesta pois, tai mitä lie. Niin se vain on. Sinulla on kaikki se tuki, mitä sinulle voidaan kotioloissa antaa, sinä olet se joka päättää, riittääkö se. Mutta fakta on, että syötävä on, olet missä tahansa.
SYÖ <3
Tiedän. Kotona saan parhaan tuen, vanhempani ovat ihania ja uhraavat kaikkensa minun vuokseni, paljon enemmän kuin minulla olisi edes oikeutta heiltä pyytää. Tiedän, että sairauden alle piiloutuminen on raukkamaista, kun lopulta valinta on yksin minun. Ei ole olemassa mitään "ylhäistä ääntä", jota minun on kuunneltava, vaan voin kääntää sen kaiullekin selkäni milloin vain. Jostakin syystä, pelko kuitenkin voittaa yhä. En tiedä, mitä odotan. Toisaalta tiedän, ettei elämä jatku koskaan tietynlaisena mahdottoman pitkään. Asiat muuttuvat. En vielä tiedä mihin suuntaan, mutta annan elämän kuljettaa. Se on helpompi kestää.
PoistaTämä ei nyt jostain systä anna jatkaa tuohon ketjuun, joten pistän erikseen. Halusin vain tarkentaa, että en ajattele, että sinä piiloudut sairautesi taakse, viittaus on enemmän yleisesti ja koskee myös minua :/
VastaaPoistaJa mitä tulee tuohon omaan ajatukseesi, kyllä sinulla on oikeus pyytää ja saada apua, myös vanhemmiltasi. Tämä sairaus on harvinaisen paskamainen, juuri siksi, että se jollain salakavalalla tavalla kiehtoo ja vetää sisäänsä. Mutta kuten minun, myös sinun on taisteltava sitä vastaan. Se, onnistuuko se kotona, on meistä molemmista itsestä kiinni. Siihen tarvitaan apua ja tukea ja ajattelen, että hyvän huomaamiseen tarvitaan välillä myös niitä vähemmän hyviä hetkiä. Tärkeää on vain muistaa, että joka tapauksessa, tämäkin vaihe on edessä, ainakin jossain kohtaa.
Liitän vielä sinullekin tämän päivän löytöni.. Itsellä soinut toista tuntia repeatilla;)
http://www.youtube.com/watch?v=CbRZS54ZSw0&feature=share
<3
http://mytruthorbeautiful.blogspot.fi/ (ja täältä löytyy omia ajatuksia, jotta en vain käy stalkkeroimassa toisia, pääosin tosin pyrin pitämään aiheet pois sh-teemasta, vain välillä siellä vieraillen.)