Voi ELÄMÄ!

Kaikki kääntyy vielä hyväksi. Täytyy kääntyä. Minun purkkaennustukseni sanovat niin.

Minä ennustan purkista. Pussissa on keltaisia ja valkoisia. Jos käteen tulee enemmän keltaisia, kaikki kääntyy vielä parhain päin. Pian. Jos valkoiset jäävät voitolle, peli on menetetty. Pussista on tullut pelkkiä keltaisia. Koko aamun.

Voi, kunpa pystyisin itkemään. Eilen käytiin katsomassa Hämeenlinna-näytelmää Q-teatterissa. Olisin voinut itkeä ja nauraa. Niin upea kokemus oli. Hetken aikaa olin toisessa todellisuudessa, joku muu kuin minä. Olin sanoissa, pienissä kädenelkeissä, suupielen vivahduksissa ja äänen nyansseissa. Elin näytelmää ja yritin ottaa sen mahtavuudesta opikseni. Nautin. Pitkästä aikaa.

Minä tahtoisin huutaa. Huutaa ulos kaiken sen, mikä kaivaa väkivaltaisesti kuoppaa vatsaani ja punoo köynnöksensä yli aivojen, kuristaa ne omaan tahtoonsa. Minä tahtoisin huutaa, kirkua, potkia ja itkeä, mutten pysty. Minä istun lamaantuneena kuin mielialalääkkeitä täyteen pumpattu, itsensä ja oman tarkoituksensa unohtanut laitapuolen Late.

Minussa on kiireen tuntu, on paljon sanottavaa, ajateltavaa, selitettävää. Silti minä vain istun. On niin paha olla. Minä TAHDON pystyä itkemään. Minä TAHDON pystyä syömään. Minä tahdon uskaltaa. Minä tahdon uskaltaa elää!!!!!

Miksi minä en pysty? Mikä minussa on mennyt pieleen? Minä inhoan itseäni, inhoan raukkamaista toimintatapaani. Listaan päähäni syömisen hyviä ja syömättömyyden huonoja puolia.

Minä joudun taas osastolle. Se on vain ajan kysymys. Osastolla minä en pysty syömään, koska en liiku. En minä liiku kotonakaan, enkä syö. En käy koulua, en harrasta, en kohta edes puhu. Nukun vain. Vihaan itseäni ja pelkuruuttani.

Minun osastojaksostani tulee taas tuhannen kilometrin mittainen. Minä joudun taas istumaan siihen pöytään, paikalle, johon pyöreä perseeni on jo kuluttanut kuopan. Jääkaapin ovessa istumajärjestyksessä lukee minun nimeni ja lautasella soijamakaronilaatikko paistattelee keinovalossa, näyttää minulle kieltä.
 "Lälläslää, etkö pysty? Tulee kuule nutrikorvaus... Nami nami, nutrikorvaus. Ruokaa menee ROSKIIN! Tässä minä olen, e-he-hee, minä olen makaronilaatikko ja sinä et ansaitse minua, koska et ole liikkunut. Olet raukkamaisin elävistä ihmisistä, kermavaahtoperse, mascarponejuustolla kuorrutettu sitruunaleivos lehtitaikinassa - perse. Sinä olet lellivauva. Äiti tekee kaiken puolestasi, sinä vain istut ja nautit olostasi, senkin lölly. Sinä et käy koulua, sinä et liiku, sinä et elä. Sinut on tuomittu tänne, harmaanvalkoisten, humisevien seinien sisään, hoitajan katseen viereen tuijottamaan minua, Mr. Makaronilaatikkoa. Sinua ahdistaa, mutta et tee mitään sen eteen. Olet lölöpörsmöntti, se on rumin sana minkä keksin, koska olen vain makaronilaatikko. Minä olen vain makaronilaatikko, näetkös, ja sinä et silti pysty minuun. Sinä et pysty MIHINKÄÄN."

Minä yritän provoisoida itseäni syömään suuttumuksesta. Yritän herättää itsessäni vihan, uhman, 'minähän vittu soikoon pystyn' - asenteen. Minä TAHDON pystyä. MIKSI minä yhä vain ruikutan, enkä toimi?