Kohtaus aamupalapöydästä.

 

 

 

Kovin paljon ahdistaa nyt.

Kas näin se käy;


Minä menen keittiöön. Isä on taas jättänyt kananmunankuoria tiskipöydälle ja astianpesukoneesta tulleet aterimet kiiltelevät pöydällä, johon taas liimautunut pala aikakauslehteä. Sen siitä saa, kun lukee syödessä, ja tomaatinnestettä valuu pöytätasolle.

Minä laitan vettä kiehumaan teetä varten ja ryhdyn annostelemaan puurohiutaleita. Joku herää vasemman aivolohkoni uumenissa hätkähtäen, vetää oranssit verryttelyhousut jalkaansa, harjaa hampaansa, nauttii aamupalaksi proteiiniherajauhetta ja gojimarjoja ja syöksyy olkapäälleni tarkkailemaan.


"Tuossa on nyt kyllä jo tarpeeksi. Et sinä tarvitse enempää. Korkeintaan puoli lusikallista enää. Ei enempää! Lopeta jo! Lopeta!"

Verryttelyhousuisen huuto herättää oikeassa aivolohkossani kuorsanneen jonkun. Se loikkaa pystyyn, pukee housut kiireessä väärinpäin jalkaansa, unohtaa pestä hampaat, hotkaisee aamupalaksi croissantteja vaahterasiirapilla ja kompastelee toiselle hartialleni hengästyneenä.

"Laita vielä lusikallinen", se maanittelee. "Osastolla tuo ei vielä kelpaisi täysin."

"Nyt ei ollakaan osastolla!" riemuitsee verryttelyhousuinen ja tekee pari ojentajapunnerrusta yhdellä kädellä. "Minusta hän ei saisi lihoa enää grammaakaan."

"Hänellä on painonnostotavoite!" toinen muistuttaa ja pyyhkii rasvatahroja suupielestään.  "Ei ole kysymys lihomisesta!"

Minä yritän olla kuulematta, laitan vielä puoli lusikallista ja tungen kokonaisuuden mikroaaltouuniin. Vedenkeittimen porina ja mikron surina hukuttavat hetkeksi molempien hartiahaamujen äänet.

Seuraava keskustelu käydään hedelmäkorilla.

"Yksi luumu riittää."
"Osastolla se olisi kolme."

Otan kaksi ja yritän hyräillä heidät kauemmaksi.

Kun tulee leivän aika, taistelu kiihtyy.

"Puuro on jo syöty, ei KUKAAN nauti KAHTA eri hiilihydraattia yhdellä aterialla. Ei pastankaan kanssa syödä leipää."
"Se kuuluu ateriasuunnitelmaan."

Silloin, oransseissa housuissaan sykemittariaan synkronoiva hartiahaamu vetää esiin kortin, joka lamaannuttaa minut täysin.

"Ei hän noudata liikuntasuunnitelmaakaan. Taas jäi sirkus väliin torstaina. Ja eilen olisi pitänyt tehdä lihaskuntoa. Tuskin hän tänään uimaankaan aikoo, mokoma hyllyvä nahjus."

Kyyneleet, jotka eivät nykyisin enää milloinkaan kohoa silmiini asti, kaivertavat kolonsa kurkunpäähän. Minä kuuntelen hiljaa.

"Kun ei liiku, ei tarvitse noudattaa ateriasuunnitelmaa. Ei saa noudattaa. Se on kaikkien terveydellisten suositusten vastaista. Hän istuu lähes koko valveillaoloaikansa, napsii paistinpannulle unohtunutta paistosta aina ohi kulkiessaan. Hän on yhteiskunnallinen jätös. Kansanterveyden häpeäpilkku."

Minä odotan vastareaktiota toiselta olkapäältä. Sitä ei kuulu.

"Hän on raukkamainen ja laiska. Löysä ja hyödytön. Hän ei noudata edes fysioterapeutin hänelle laatimaa vähimmäisliikuntasuunnitelmaa, yleisistä liikuntasuosituksista nyt puhumattakaan. Hän ei rasita itseään. Hän ei yritä edes."

Minä en uskalla. Minä en uskalla liikkua, en uskalla syödä. Yritän verbalisoida ahdistukseni äidille, saan vastaukseksi paljon rakkautta ja myötätuntoa. Mutta myös terävän sirpaleen velvollisuudesta.

"Jos sinä jätät syömättä voidaksesi jättää liikkumatta vain, koska et uskalla, olet raukkamainen. Enkä minä tahdo, että tyttäreni on raukkis."

Minä itken. Sisäänpäin. Miksi olen näin selkärangaton? Miksi pelkään näin kovin?

Hiljaisuus venyy. Leipä tuijottaa minua, nutri odottaa jääkaapissa. Äidin lehti rapisee, isä laahustaa edestakaisin vichyä lasissa.

"Maija, älä pelleile nyt", hän pyytää.

"Se on edessä joka tapauksessa", toteaa äiti.

Croissanteista pitävä olkahaamuni on vaiti. Se katselee minua surullisena. Verryttelyhousuinen on lähtenyt juoksemaan maratonia.

Tavallisesti tällaisessa tilanteessa minä nousen pöydästä täynnä vapisevaa vihaa ja raukkamaisuutta, otan purkan ja menen postaamaan pahasta olosta. Nyt jokin kuitenkin naksahtaa, niin kuin katkaisija.

"Haista vittu", sanon niin hiljaa, että verryttelyhousuinen varmasti kuulee, ja kumoan kurkkuuni kaiken leivästä nutriin ja toisinpäin.

Äidiltä saan paljon kiitosta. Isä kulkee ohi ja kokeilee nutritölkkiä, toteaa sen tyhjäksi ja taputtaa minua käsivarteen.

"Hyvä tyttö."


Olenko, en tiedä. Mutta pelkään minä yhä. Pelkään sitä hetkeä, jona oranssihousuinen paskiainen palaa aamulenkiltään ja saa kuulla, mitä olen tehnyt. Kunpa voisinkin vain vihata sitä. Ja voisinkin, jollei kaikessa, mitä se sanoo, piilisi totuuden siemen.