Uskalluksenpuute

Minä tykkään jäisistä pikkuporkkanoista. Niiden kylmänkoppavassa olemuksessa maistuu ensin vain tunteeton jää, mutta kun puraisee kunnolla ja viis välittää vihlomisesta, porkkanan ominaismaku ryömii kielelle kuin ujo toteamus. Tässä minä olen. Pikkuporkkana.

No niin no. Minä mietin tässä kaikenlaista. Mietin tulevaa viikkoa ja sen tuskanhikisenkatkuisia suorituksia. KOLME isoa koetta. Ja vikisevät, vipeltävät pikkukokeet vielä siihen päälle. Minä mietin syksyn tuntua sieraimissa ja kylmää viimaa kauluksen sisässä, minä mietin käsivarsikarvojani, jotka nousevat puolustamaan ihoani purevalta tuulelta ja televisiota, jonka isä juuri avasi.

Minusta osteoporoosi on hauska sana. Sanana, siis. Luuntiheysmittauslähete ei ole yhtä hauska, se on kova ja epäystävällinen kuin halpavalmisteinen muovituoli. Lastenlääkärin kulmakarvat menivät keskeltä kurttuun, kun hän sanoi sen. Minä menin kurttuun kokonaisuudessani. Häpeästä.

Tänään minä olen lukenut yhteiskuntaoppia. Huokaillut itsekseni. Jauhanut purkkaa.

Kaipaan taas merkityksellisyyttä. Etsin elämäni tarkoitusta joka paikasta. Osaston sohvan taakse se ei ole unohtunut, sen tiedän tarkistamattakin. Osastolle en enää palaa.

Elämää minä etsin. Ja elämä minulla onkin. Se on vain niin kovin repaleinen, vähän vaikeasti hallittavissa. Välillä tuntuu kuin sen säikeet kiertyisivät kaulani ympärille ja estäisivät minua hengittämästä. Välillä taas kuin koko hupsuus olisikin vain seitinohutta lasia, jonka särjen vahingossa minä hetkenä hyvänsä. Välillä elämä elää minua eikä toisinpäin. Se kiipeää ylitseni ja potkii mennessään. Tarraan sen häntään, ja se murisee minulle.

Voi pahkeinen. Minä haluan parantua. Kokonaan. Mutta pelkään kauheasti.

Lastenlääkäri sanoi, että olen kovin kapea ja lihasmassaa on vähän. Hormonitoiminnan ja ylimääräisen rasvan puutteessa ei treenaaminenkaan juuri auttaisi. Siksi kai olen niin väsynyt. Kaipaan lihaksia ja jaksamista, henkisistä muskeleista puhumattakaan. Tahdon keskittymiskykylihaksia ja stressinsietolihaksia ja ihan puhdasta habaa.

Toisaalta tahdon olla pieni ja heiveröinen. Tai en tahdo, minusta sellainen on säälittävää. Mutta pelkään kauheasti saavuttaa normaalipainon ja fyysisen terveyden, koska silloin minun pitää. Minun pitää pystyä ja jaksaa olla sosiaalinen, liikunnallinen, motivoitunut opiskelemaan, iloinen ja filmaattinen. Jos kykenen olemaan jotakin jo nyt, se on vain plussaa. Jos kykenen olemaan kaikkea mainittua normaalitilassa, se on itseisarvo. AARGH, en osaa selittää. Mutta ollakseni edes jollakin tapaa ihmeellinen ollessani terve, minun täytyy pystyä multimegalomaanisiin suorituksiin. Kun taas sairaana minulla on syy epäonnistua.

Entä, jos en jaksakaan käydä koulua? Tässäkin "tilassa" se on toki tuomittavaa heikkoutta, mutta edes jollakin tapaa ymmärrettävää.

Minä pelkään elämää. Ja rakastan samalla kertaa. Nyt pitäisi enää vain uskaltaa.