Ruoka on hyvää. On se.

Ja niin kaikki on jälleen hyvin.

Luulisin.

Purkka on turvallisesti suussa. Se on minulle kuin tutti. Muumimuki on mustan teen jäljiltä vielä lämmin ja ulkona alkaa jo hämärtää. Vatsanpohjaan nukahtanut välipala kuorsaa kohti kurkkuani. Se viihtyy siellä, mahassa. Tuntee olonsa turvalliseksi.

Minäkin tunnen oloni turvallisemmaksi, kun syön. Nälkä sotkee ajatukset, tekee ennen vahvoista tunteista kylmiä, hauraita ja haaraisia kuin jäkälä. Kun on kova nälkä, vatsasta putoaa pohja pois ja bussissa istuimen selkänojan yläpalkki alkaa näyttää lakupatukalta. (Tiedättehän te ne paksut, mustat palkit, joista toisinaan on haukattu palasia pois. Työmatkalaiset ovat nälkäistä väkeä.)

Nälkä on kamalan kylmä tunne. Ensin tulee paha mieli ja kiukkuinen olo, sitten kaikki alkaa tuntua merkityksettömältä ja sumentuu reunoiltaan. Lopulta sitä vain nukuttaa kamalasti. Ja surettaa. Pelottaakin. Ainakin minua.

Toisinaan, näin syksyisin melkein viikoittain, minulle käy niin, etten yllä alkuunkaan niihin tavoitteisiin, jotka olen itselleni asettanut. Sitten madallan tavoitteita. Mutta äkkiä alkaa pelottaa niin kovasti, etten uskalla edes yrittää. Entä, jos en yllä madallettuihinkaan? Entä, jos en ole tarpeeksi vahva edes ryömimään aidan ali, ylittämisestä nyt puhumattakaan? Entä, jos olenkin vain laiska, saamaton ja kelvoton, entä, jos...?

 Niin minä lamaannun, muutun kiveksi ja lakkaan syömästä. Se on vanhan perua, ainoa keino välttyä ahdistukselta. Sillä tavalla minä ryömin kolooni, sammutan valot, tekeydyn näkymättömäksi. Siitä vain ei, pidemmän päälle, ole mitään apua. Se tekee asiat vain monimutkaisemmiksi.

Siksi tänään, kaikki kävi taas, kuten kuuluu. Minä olin, tein, söin kuten kuuluu. Ja vaikka se pahalta tuntuukin, olen tyytyväinen.

Matikankokeen tein suorastaan kakat housussa - se oli vaikea, pahimmasta päästä, mutta saksan verbikokeesta sain täydet.

Mikäköhän tämänkin postauksen pointti oikein yrittää olla? Minulla on paljon pointteja pienessä päässäni, ne eivät vain oikein ulostaudu.

Tarkoitan, että älkää ratkaisko asioita sulkemalla suutanne. Ne eivät ratkea sillä tavoin. Ihminen syö ja puhuu suunsa kautta ja niin kuuluu olla. Älkää vaietko, teillä on oikeus puhua. Älkääkä nähkö nälkää, kun teillä on oikeus ja mahdollisuus syödä. Te ansaitsette syödä. Poikkeuksetta.

Tähän on miljoona perustelua, mutta kirjoitan niistä vain yhden.

Te olette olemassa.

Sillä on jokin tarkoitus. Te olette syntyneet tähän maailmaan, joten teillä on oikeus elää. Siihen kuuluu oikeus syödä. Niin yksinkertaista se on. Sittenkin. Lopulta.