Eilisyön taivaalla oli perunalastun muotoinen kuu. Siellä, korkeimmassa kohdassa tyhjää se jomotti kuin kuhmu pakkasen kiristämässä ilmassa. Jossain roikkui hiuksenpaksuisia pilviä pitkin poikin, ja kylmä vihma hieroi leukaa kuin teräsvillainen hansikas. Oli yö niin täynnä yötä, että läikkyi. Kaiken vaitonaisuus painoi tärykalvoja ja nosti huuruiset kalvot silmiin.
Eilen yöllä, aikavälillä kahdesta neljään, kun valoa on vähemmän kuin pimeää ja hiljaisuus on niin suoniin asti syvää, ettei voi tietää, vaikka kaikkien sälekaihtimien takana ihmiset olisivatkin jo kuolleet tai muuttaneet pois. Kahdesta neljään Pohjois-Helsingissä maailma voi olla jo loppunut, mutta minä en vaan vielä tiedä sitä.
Olin tulossa yökerhosta. Se on eri asia kuin päiväkerho, sillä päiväkerhossa väritetään liiduilla ja yökerhossa ei.
Mulla oli tosi kylmä, koska olin joutunut odottamaan junaa Käpylän asemalla puoli tuntia. Opettelin HSL:n eri lähijunareittien pysäkkejä ulkoa, koska pelkäsin, että aivoni hyhmettyvät, jos en juoksuta niiden läpi dataa niin kuin etikkaa pitää juoksuttaa kahvinkeittimessä kerran kuussa. Enää en muista, mikä tulee Leinelän jälkeen. Huulipuna jäätyi kiinni huuliin.
Bileet ovat kanssakäymisen muoto, jossa ihmisten on tarkoitus olla hyväntahtoisella törmäyskurssilla keskenään ja kerääntyä yhteen niin kuin perunajauhon kimpaleet kasaantuvat reunaan kiisselikulhossa. Mä en ole koskaan ollut erityisen hyvä siinä kiisselissä, mutta kehityn - vapaasta ja tietoisesta pyrkimyksestäni, sillä bilettämisen arvoitus kiusaa mua. Tähän mennessä olen oppinut jopa viihtymään desibelirajoilla ja tanssimaan jalat paikallaan ahtaissa olosuhteissa.
Eilen olin jo aikeissa jättää välistä koko karaokebaarin tohkeissaan pumppaavan tahmaisuuden, mutta leuka jäässä Osmontiellä sain jonkinlaisen ateistisen enkeliherätyksen ja tulin ajatelleeksi, että tässä on paljon, mistä voin jäädä paitsi. Kun sitten vielä törmäsin juhlivan joukkomme jälkipuoliskoon, käänsin lopullisesti toppatakkini ja liityin sittenkin seuraan.
Mä kun olen aina nauttinut enemmän illanistujaisista. Sellaisista, joissa on hämärää ja rumiinlämpöistä ja hiljaista musiikkia, ja joissa ihmiset juovat hiljakseen ja syövät sipsejä yksi kerrallaan ja keskustelevat äkkinäisin käännöksin ja kiiltävin silmin kaikista tärkeistä asioista, kuten viinereistä ja koirista ja EU-politiikasta. Mulle nuoruuden impulsiivisuus, eloisuus ja ylikuumennut itsetietoisuus tulevat yhtä lailla esiin pienissä huoneissa ja tyynykasoissa kuin tärähdellessä ja välkkyessä ja huutaessa.
Silti tämä jo mainittu paitsijäämisen raapiva tunne on yhä olemassa. Mulla on hengästyttävän paljon, mutta tällä hetkellä askarruttaa taas kaikki se, mikä puuttuu. Askarruttaa siis ennemmin kuin varsinaisesti ahdistaa: olen jo hyvin kiitollinen kaikista aina oikeassa paikassa ja useimmiten myös oikeassa olevista ystävistäni ja illanistujaisistani, mutta mua mietityttää puuttuva sektori.
Multa puuttuu humaltuminen, hullaantuminen, hurjistuminen ja hellittäminen sekä näitä usein seuraavat ajautuminen, majoittuminen, mahautuminen ja havahtuminen. Multa puuttuu perseet olalta ja pää pilvistä - ja ennen muuta - kollektiivinen känni.
Mua vilpittömästi kiinnostaa, millaista humalassa on olla. Miltä oikeasti tuntuu ensiksi ja miltä sitten? Koko lapsuuteni ja tähänastisen aikuisikäni mittaisen empiirisen havaintoaineistoni perusteella humalassa on vaiheita ja tyyppejä ihmisestä, iästä, tilanteesta, seurasta sekä nautintatahdista ja -vahvuudesta riippuen. On hihityshiprakka, syvällinen pohdintahumala, provokaatiokänni (jossa keskustellaan politiikasta, uskonnosta, veganismista ja feminismistä, vaikkei ikinä muuten keskusteltaisi), anteeksipyytö- ja avautumisvaihe, väistämätön reiviepisodi tanssilattialla, halailuhumala, "nyt mennään porukalla röökille" -hetket sekä etappi, jossa bilettäjät jakautuvat yhä pienempinä ryhminä lojumaan lähelle huoneen nurkkia ja neuvomaan toisiaan hiljaisella äänellä.
On ollut hetkiä, eilenkin oli, joissa pääsen mukaan johonkin näistä vaiheista. Se on hienoa ja lämmittävää. Silti useimmiten jään auttamattomasti pihalle. Se taas on ymmärrettävää, mutta tekee alakuloiseksi.
En edes ole absolutisti. En vain tule humalaan. Olen kyllä yrittänyt. Mutta päässäni on ilmeisesti jokin pieni, panimoteollisuuden sponsoroima laite, joka liuottaa alkoholin verestäni pois, vaikka miten kittaisin. Olen sitten lakannut yrittämästä, kun se on niin kallistakin ja röyhtäilyttää.
Tämä on kaiken kaikkiaan typerä ongema, jos miettii alkoholin kaikkia haittavaikutuksia. En varsinaisesti hingu osaani suomalaisten sukupolvet ylittävästä kansanterveysongelmasta. Mutta hingun ehkä sitä, että kun lähden bilettämään biletystarkoituksella, osaisin tehdä sen. Päästää irti ja ottaa kiinni ja hihittää ja kuplia ja flirttailla ja olla niin messissä, ettei itse Messikään ole enempää ollut (olipa huono, anteeksi Messi).
Mutta vakavasti puhuen. Välillä baarissa tuntuu kuin olisin Harry Potterin basiliski, jonka keltaisten silmien kohtaaminen tappaa. Monesti ihmiset, niin tutut kuin tuntemattomat, välttelevät katsettani. Yritän miettiä, mikä minussa on pelottavaa, mutta vielä en ole ihan keksinyt. Ehkä humalattomuus huokuu minusta, ja ihmiset pelkäävät, että vesiselvyyteni lähettyvillä on pakko suoristaa kaulus ja alkaa vertailla veroprosentteja. (Koska sitähän selvänä tehdään. Veroprosentit nousevat esiin heti, kun promillet putoavat. Ei ihme, että aikuiset ovat niin mielellään humalassa.) Tai sitten silmissäni kiiluva vimmainen yhteenkuulumisen tarve antaa ymmärtää, että vaadin jokaista katseeni kohtaajaa välittömästi kanssani karaokelavalle. On se vaikeaa.
Miten kiinnostavia ihmisiä lähestytään? Mä tuppaan lähestymään joko niin hitaasti, että kiihtyvyydestäni tulee negatiivista ja hidastun, kunnes jo etäännyn tai sitten niin vauhdilla, että lähestymisestä tulee törmäys. Miten avata keskustelu? "Haluaisitko jutella kanssani maailman ilmiöistä?" (Menee ehkä liian lähelle niitä veroprosentteja.) "Onko tässä tilaa?" (Ei kuitenkaan ole, tai jos on, on liikaa.) "Hieno fleda." (Tätä olen käyttänyt, koska kiinnostavilla ihmisillä on lähes poikkeuksetta myös hieno fleda, mutta ongelma on se, että f-kirjain hukkuu helposti taustameluun, ja kerran jouduin kiusalliseen tilanteeseen, kun puhuttelemani henkilö luuli minun sanoneen "hieno Edam" ja oli kaiken lisäksi vegaani.)
Kuulemma erityisesti suomalaiset juovat niin paljon siksi, että hento humala helpottaa kanssakäymistä. Että promillet vievät turhan ujouden ja antavat sosiaalisia eväitä. Mun kokemukseni on päinvastainen. Humaltuneista ihmisistä muodostuu humaltuneiden kupla, jossa heillä on hauskaa ja jonka venynyt seinämä vääristää kasvoni heille vieraiksi ja luotaantyöntäviksi. Tietysti tarkastelen asiaa itseni ja omien kaipuitteni kautta enkä yleisen hyödyn näkökulmasta. Kansantalous elpyy, pienpanimot ja ystävyyssuhteet vahvistuvat ja rakkaudenkipuiset löytävät toisensa tosielämän Tinderistä.
En mä oikeasti ole katkera enää, koska ei mulla ole mitään syytä. Olen löytänyt ystäviä illanistujaisista, yökylistä ja aktiviteeteista sekä oppinut tulemaan toimeen myös bileympäristössä. Joskus on älyttömän hauskaa.
Siksi mä edelleen saan bileherätyksiä pakkasessa Osmontiellä ja haaveilen odottamattomista käänteistä ja kämmenistä ja katseista ja karaokesta. Olen äkkiä tullut tähän ikään, jossa mulla on sisäänpääsy yökerhoihin ja tupakkapaikoille ja etkoille ja jatkoille ja ihmisten lomaan. Se on kiinnostavaa - ja antaa odottaa itseään kuin T-juna Käpylän korvat turruttavassa pakkasessa.
(Käpylän korvat. Heh. Mikä nimi bändille.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti