Tänään vietetään valtakunnallista Minna Canthin ja tasa-arvon päivää. Liput saloissa haukkovat ilmaa kuin uppeluksista kala suussaan nousevat silkkiuikut, Hesari listaa rutiininomaisesti sukupuolten välisen tasa-arvon ongelmia, lunta pyryttää, kaikilla on ainakin vähän nuha, eikä maailma ole vieläkään valmis.
Tasa-arvo on sanana kuin biohajoava jätekassi: tuttuudessaan jo tylsäksi käynyt, mutta tarpeellinen, ajamassa isompaa edistystä ja arvomaailmaa kuin ensikatsomalta uskoisi. Paljon on jäljellä tehtävää, ääneen sanottavaa, myönnettävää ja uskallettavaa.
Demokratiassa keskeisimpiä konflikteja on kautta aikojen ollut kysmys tasa-arvon määrittelemisestä. Mitä me tavoittelemme, kun tavoittelemme tasa-arvoa?
Minä kysyn sitä itseltäni nyt.
Minulle täydellinen tasa-arvo on utopia, jonka konkreettisen toteutumisen näen inhimillisessä maailmassamme mahdottomana, mutta jonka jatkuva tavoitteleminen on mielestäni elintärkeää. Koska me emme koskaan lakkaa pyrkimästä toistemme yläpuolelle, emme myöskään saa lakata pyrkimästä keskenämme tasoihin. Maailma pysyy liikkeessä vain edistystä tavoittelemalla. Sillä hetkellä, kun todetaan, että kaikki on jo tehty, aletaan valua taaksepäin.
Sunnuntain Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla ruotsalainen menestyskirjailija Lena Andersson toteaa jotakuinkin, että #metoo antaa ymmärtää naisten asian olevan Suomessa yhtä huonosti kuin Saudi Arabiassa, ja on siksikin tyhmä kampanja.
Argumentti on paitsi liioiteltu, myös vailla pohjaa, koska tasa-arvoa voi joko tavoitella tai olla tavoittelematta. Kehittyvissä maissa tavoiteltava tasa-arvo on ihan samaa tasa-arvoa kuin esimerkiksi metoo-kampanjan myötä länsimaissa tavoiteltava tasa-arvo. Ei ole olemassa mitään pistettä, jossa esimerkiksi naisten, lasten, rodullistettujen tai vammaisten ihmisten asiat ovat "jo ihan tarpeeksi hyvin", elleivät ne ole täsmälleen yhtä hyvin kuin kaikilla muilla. Se, mihin paikkaan, kehoon, yhteisöön, tulotasoon ja elämän lähtöpisteeseen synnyt, ei saa uhata henkeäsi tai mitään muutakaan, mitä haluat elämässäsi tavoitella.
On raakaa saivartelua ajatella, että pitäisikö luonnonlahjakkaan pianistin sormia nyt sitten lyhentää, kun muilla ei ole samankaltaisia synnynnäisiä etuja. Ei tietenkään, vaan lyhytsormisemman pitäisi antaa halutessaan harjoitella niin paljon kuin sielu sietää ja saavuttaa unelmansa. Ei tasa-arvo poista taistelua. Mutta täydellisessä tasa-arvossa ihminen saisi taistella itseään vastaan sokeiden rakenteiden ja ylhäältäpäin katsovien ennakkoluulojen sijaan.
Olen samaa mieltä siitä, että miessukupuolta ei tulisi demonisoida. Ei ole mitään järkeä väittää, että "miehet ovat sitä ja tätä", kun eivät he ole. Ei ole olemassa sellaista ihmisryhmää kuin miehet tai naiset, joka toimisi, ajattelisi ja reagoisi samalla tavalla. Siksi myöskään kaikki miehet eivät ole sikoja tai naiset sankareita. Itse en usko, että kukaan on pelkästään sika tai sankari, paitsi Nalle Puhin Nasu, joka on molempia.
On täysin totta, että myös miehiä ahdistellaan. Se ei ole yhtään naisten ahdistelua mitättömämpää ja on tärkeää luoda ilmapiiri, jossa miehen kokema ahdistelu otetaan tosissaan. Se ei ole hassua, se ei ole uhrin heikkoutta tai feminiinisyyttä, se on väärää vallankäyttöä ja rikos.
Binäärisen sukupuolijaottelun ulkopuolella olevat ja muut yhteiskunnan vähemmistöt, joiden ääni jää liian usein kuulumatta, kokevat hekin ahdistelua ja itseensä kohdistuvaa julmuutta, välinpitämättömyyttä ja nöyryyttämistä ja avun hakeminen vaikeutuu entisestään, kun apua tarjoava taho voi kyseenalaistaa paitsi kertomuksen, myös avun tarvitsijan koko identiteetin.
Minusta #metoo ei ole tämän kaiken esilletuomisesta pois. Uskon, että #metoon vahvuus on nimenomaan sen massaliikkeisyydessä. Massojen liikuttaminen vaatii napakan iskulauseen ja pelkistetyn sanoman. Mutta kun massa on saatu liikkeelle, massassa on voimaa pakottaa keskustelu paitsi laajemmalle, myös syvemmälle.
Minusta #metoon ytimessä ei alun alkaenkaan ole ollut mies- tai naissukupuoli, vaan vallankäyttö. Kieroutunut, epäreilu vallankäyttö, joka on traditiossa pesiytynyt kohdistumaan naisiin ylhäältä alaspäin. Vaikka #metoo lähti naisista, sen ei tarvitse jäädä naisiin. Intersektionaaisen feminismin tavoin #metoo voi laajeta kyseenalaistamaan väärän vallankäytön kipupisteitä kaikkialla. Manipulaatiota, nöyryyttämistä, kiusaamista. Toisen mahdollisuuksien viemistä toiselta pois. Siis tasa-arvon vastaisuutta.
"Sanotaan, että kaikki mitä naiset sanovat on pyhää. He eivät voi valehdella. He eivät voi sanoa asioita saadakseen etuja. Ja mitä tahansa miehet sanovat, se ei ole kiinnostavaa, koska nyt naisten pitää puhua", sanoo Lena Andersson Helsingin Sanomissa.
En tiedä, missä on sanottu, että kaikki naisten sanoma on pyhää, mutta ei ainakaan siinä ainoassa paikassa, missä mitään pyhänä enää pidetään, eli uskontojen yhteydessä.
Minusta on aika lapsellista antaa ymmärtää, että naisten kuunteleminen on sama asia kuin kaiken heidän sanomansa hyväksyminen kiistattomana totuutena. Julkisessa keskustelussa on hyvä muistaa oikeuslaitoksissa käytössä oleva syyttömyysolettama - jokainen syytetty on syytön, kunnes toisin todistetaan. Kaikkia todistajia kuunnellaan. Muutos aikaisempaan on #metoo:ssa vain se, että nyt myös naiset lukeutuvat kaikkiin.
Miehet saavat edelleen sanoa. Heidän sanomisensa kyllä joutuvat tiukkaan syyniin ja usein kyseenalaistetuiksi, mikä kuuluu yhteiskunnallisesti kiihkeään keskusteluun. En kiistä, etteikö mukana olisi varmasti myös ylilyöntejä, mutta ei yksittäisistä moukkamaisuuksista #metoo:ta tule syyttää. Sen sijaan miesoletetun keskustelijan syyttämistä ja erottelemista pelkkään sukupuoleen vedoten pidän vaarallisena.
Lena Andersson sanoo pelkäävänsä, että #metoon myötä naisten ja miesten väliin jää loputon kuilu, jota ei enää uskalleta ylittää.
Minullekin tasa-arvon tavoitteleminen perustuu nimenomaan avoimeen keskusteluyhteyteen. Siksi
intersektionaaliseen feminismin kuuluva safe space -kulttuuri, jossa etuoikeutetussa asemassa olevat eivät saa esimerkiksi osallistua johonkin keskusteluun, vaan tila varataan aiheen asianomistajille, mietitytti minua aluksi kovasti. Perehdyttyäni olen kuitenkin ymmärtänyt, ettei safe spacen tarkoitus ole eristää ihmisryhmiä toisistaan ja kieltää keskustelua, vaan antaa tilaa MYÖS oman ryhmän sisällä tapahtuvalle, täysin muiden perusteluista, selittämisestä ja kotikentistä vapaalle keskustelulle. Esimerkiksi suomalaiset, valkoiset heterot eivät tarvitse turvatilaa Facebook-ryhmässä, koska heidän turvatilansa on teoriassa koko Suomi.
Haluan kuitenkin nostaa esiin, että vain teoriassa. Minusta on oikeastaan aika törkeää, että valkoisia heteromiehiä syytetään monesti syntymisestä valkoisiksi heteromiehiksi niiden taholta, jotka vastustavat syntyperän perusteella erottelua. Ei valkoinen hetromies automaattisesti pääse helpolla, vaikka hänen ongelmansa ovatkin erilaisia kuin toisten. Valkoinen heteromies voi olla yksinäinen, kiusattu, nöyryytetty ja ohitettu sekä joutua lisäksi elämään sen kanssa, että ne muut kovia kohdanneet, joihin hän voisi parhaiten tunteen tasolla samaistua, näkevät hänessä vain helpolla päässeen, rajoittuneen sortajan. Valkoisesta heteromiehestä on tullut jonkin sortin Sauron tai Voldemort, etäinen pahis ja myyttinen hahmo, jonka voi huijata ansaan hyödyntämällä sitä, mitä se ei ymmärrä.
Minusta omat syntyperäiset etuoikeutensa pitää tiedostaa, mutta niistä ei todellakaan tarvitse ruoskia itseään, jos asemansa ottaa toiminnassaan huomioon ja pyrkii kohtaamaan toiset niin kuin ihminen. Mikään syntyperäinen syy ei saa estää kohtaamasta muita.
Lena Anderson ei ymmärrä myöskään kuukautisista puhumista, koska kuukautiset ovat yksityisasia. Hän ei piilota kuukautisiaan miesten alistavan katseen takia, vaan itsensä. Se on täysin okei. Oikeastaan kuukautisista puhutaan juuri nyt niin paljon siksi, että kaikki voisivatkin rauhassa ja helposti pitää kuukautisensa vain luonnollisena osana arkeaan, yhtenä henkilökohtaisen hygienian osa-alueista.
Että kuukautisia ei tarvitsisi hävetä ja piilotella ja pyydellä anteeksi. Että kuukautissuojia ei verotettaisi ylellisyystuotteina hygieniatuotteiden sijaan. Että kuukautisia ei käytettäisi verukkeena jättää ottamatta naisten sanomisia tai tunnetiloja tosissaan. Ja että kuukautiskipujen voimakkuus ja tosiasiallisuus toisaalta ymmärrettäisiin. Että kuukautiset eivät olisi kamala ja likainen, vaan ihan tavallinen, joskus vähän läppä ja oikeasti tosi tärkeä asia.
Lena Andersson sanoo haastattelussaan myös, että jos nainen vasta esimerkiksi #metoo-kampanjan myötä tajuaa tulleensa vuosia sitten raiskatuksi, hän ei ole tullut raiskatuksi.
Tehdään tämä nyt kerralla selväksi. Raiskaus on sana. Ihmisten määrittelemä käsite. Ei jokin taivaasta pudonnut yksiselitteinen kivenmöhkäle. Se on rikosoikeudellinen termi, jonka määrittely muuttuu ja on muuttunut ajan myötä. Avioliitossa tapahtunut raiskaus kriminalisoitiin vasta vuonna 1994. Miehen on voinut rikoslain mukaan raiskata vasta vuodesta 1998 eteenpäin. Tällä hetkellä eduskunnassa käsitellään suostumuspykälän liittämistä raiskauksen määritelmään.
Kaiken kaikkiaan tasa-arvon ajatus saa minut kaipaamaan paljon isompaa sukupuolianarkiaa. Väkivalta on väkivaltaa, rakkaus on rakkautta ja lapset ovat lapsia riippumatta siitä, kuka ne hankkii.
Ja maailma muuttuu, kun sitä muutetaan, oli muuttamassa sitten minä, sinä, Nasu tai me. Mieluiten tietysti me.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti