Tämän kevään jää

Tämä kevät on taas vasta talvensa räkäinen jälkeläinen, hamuamassa taivaanrantaa hampaattomalla, happamalla suullaan kuin valas tai vauva. Tähän aikaan se on vasta joku, jolla on valta, mutta ei käsiä tai kasvoja. Ja lahdella jää potkii ja kitisee ja hiertää ja rikkoo itseensä rumia jälkiä, ja rannoilla kuolleista kierähtäneet kaislat törröttävät taivaaseen kuin keskenkasvuiset Jeesukset. On aprillia ja kuravettä ja lyttyyn imetyt rännikourut, ja kaikki on matalalla ja osuu sääriin, kun kävelee.

Tämän ilman väri satuttaa ja pelottaa ja lyö ja sitten heti jännittää ja odottaa ja puskee rintalastaa kuin rapsutettava eläin. Kiirii iholla ja lihaksissa kuin väärä vesi, pesii sisälle paikoin paleltuneeseen suruun ja puseroon, tönii.

Vasen silmä itkee aina ensin. Tänään jo aamussa pihalla, kun puhelinmyyjä soitti ja sanoi, että Apu-lehti tulee nyt, kuule, kun tämä on arpajaisvoitto, ja ihan sama mitä sanot, mutta kokeilujakso on jo matkalla ja sinähän maksat, kahdessa erässä, ja kaupan päälle saat lahjakortin risteilylle, menet sinne, kato, kaveri kainaloon, halpaa viinaa ja auringonlaskuja ja katkarapuleipä.

Ja sitten itki jo oikeakin silmä. Tuli olo ja löi yli ja soitti korvasta toiseen kohahduksia kuin kello, joka ei ole enää lehmän eikä kissan eikä kirkon, mutta kimmahtelee aina vaan, itkua soittaa, tyhjään keuhkoon.

On vasta tämän kevään tämä päivä, syljenvalkoiset aamut ja illat, ja minä olen jo nyt niin sisältä kipeä, että haluan lakata olemasta, vaikken ole vielä kunnolla alkanutkaan.

Olen itkenyt tässä lähiaikoina bussissa, junassa, portaissa, vatsa vasten karvalankamattoa ja kuusimetsässä: siellä, missä katulamput eivät syty ja ohi viistävät kokovartalojuoksijat hohtavat suuren maailman valoa.

Minä toivon, että itkustani on jotain hyötyä. Että mättäät saavat siitä niitä tärkeitä suoloja, jotka sulava lumi on raapinut mennessään. Tai että silmäni karaistuvat nyt niin, että voin vastaisuudessa aina sukeltaa ne auki ja nähdä ihan kaikki kalat. Tai että minussa vihdoin jokin sisältä terävä sulaa ja valuu tiehensä niin kuin nyt alituiseen räystäiltä tippuva, vinkuva jää.

Mussa on taas muodoton pelko. Haluan istua alas ja käydä hyvän keskustelun vaikka Venäjän informaatiovaikuttamisesta, mutta sit taas toisaalta haluan vaan jäädä jälkeen ja tulla jonkun tapaamaksi, havaitsemaksi ja halaamaksi kesken lauseen. Pelkään, että itkuisuuteni näyttäytyy ulospäin epätasapainottomuutena, johon tehoaa vain pakkopaita tai body&mind -hyvinvointivalmennus, ei suinkaan toinen sekopäinen, tavallinen, todellinen ihminen ja jälleen uusi vuosi.

Pelkään, ettei mua jostain syystä voi rakastaa. Ja että hassu rakkauteni muita kohtaan on siksi vain kauhean vaivaannuttavaa. Että se nostaa sääliä kohtaamieni kitalakiin kuumina, epämiellyttävinä kimpaleina ja jättää pään kylmäksi.

Tänään pelottaa tämän kevään jää. Jokainen vetistelevän maan reuna ja teiden kaljuiksi käyneet päälaet.

Kevät on aina ollut mun lemppari, koska se ei piittaa mistään: pyyhkii vaan kyynisillä kämmenillään puhtaaksi kaiken, mikä vielä hetki sitten oli ledvalojen ja joulupukkien peitossa. Ja silti se on niin äärillensä täynnä toivoa ja uutta ja uskomatonta, että siihen ei halua kuin kaatua ja siinä kieriä ja antaa sen salvata suun ja sieraimet kaikilla pajunkovilla lihaksillaan. Kevät on ällikällä lyövä, älytön, rikkova ja rellestävä vuodenaikaradikaali. Se on joka kerta yhtä nuori ja levoton ja hajallaan ja niin ruma, ettei ikinä uskoisi, että vielä se puhkeaa tuhansiksi valkovuokoiksi ei kenenkään mättäisiin ennen kuin se sen jo tekee. Kevään selkään on aina ollut helpottavaa ja läkähdyttävää kiivetä, koska se ei vaadi mitään. Se on niin pasmat sekaisin itsekin, ettei sillä ole aikaa jäädä kyhnäämään toisten virheitä.

Nyt en tiedä enää, mitä jää, kun ei ole enää tämä kevät ja tämän kevään tämä jää. Validi kysymys kuuluu, onko sitten enää tämä minäkään. Luultavasti ei. Todennäköisesti ei.

Minä mietin, mitä minuun jää, kun nyt jo muistoiksi kasvaneet, totiset asiat ja ytimet ja ihmiset ovat menneet ja menneet ja menneet.

Nyt ikkunalla jääpuikko sulaa ja joku pieni lintu tuijottaa sitä intensiivisesti, mutta etäältä.