Ei Light-elämälle

Hellurei! Ei tätä kukaan lue, mutta kirjoitanpa silti. Ei ole muutakaan tekemistä. Söin juuri aamiaisen, josta riittäisi energiaa koko päiväksi. Vaikka eihän se minulle riitä. Mikään ei riitä.

Kunpa olisi vielä painonnostotavoite. Voisi syödä huoletta. Nykyään syön vain huolella. Ja nuolen huulet ja otan lisää. Ainoa painonnostotavoite minulla liittyy käsivarsiin tai reisiin tai mihin nyt ikinä. Pitäisi jaksata pumpata bodypumpissa vähän isommilla painoilla.


Älkää käsittäkö väärin. Minä nautin ryhmäjumpissa käymisestä. Menen aina eturiviin kahdesta syystä. 1. En voi nähdä, kuinka muut ympärilläni humppaa pumppaa viidelläsadalla kilolla, ja tulla kateelliseksi 2. Voin antaa muille ilmaista kannustusta surkealla esitykselläni ja saada heidät tuntemaan itsensä vähän paremmiksi ihmisiksi.

Eilen kävin yhdessä kevyemmässä askellus/lihaskunto - jumpassa kaverini kanssa. Se oli mukavaa. Vielä mukavampaa se olisi ollut, jollei edeltävältä kahvakuulatunnilta tuleva langanlaiha tyttö olisi tullut samaan jumppaan, vetänyt täysillä koko tuntia tummat silmänaluset loistaen ja siirtynyt jumpan päätyttyä suoraan seuraavana alkavaan bodypumpiin.

Totta kai minun pitäisi pystyä olemaan vahva. Tarkoitan sillä tavalla, etten pilaisi päivääni murehtimalla (lue: salaa kadehtimalla) niitä, jotka pilaavat koko elämänsä. Enkä minä tietenkään voi tietä kyseisen tytön taustoista mitään. Voihan vaikka olla, että hän on juuri parantumassa anoreksiasta urheilun avulla. Tosin siltä ei kyllä vaikuttanut. Ehkä hän on luonnostaan "hoikka". Vai onko kukaan luonnostaan niin hoikka, että joka ikinen luu törröttää ihon läpi ja reidet mahtuisivat talouspaperirulliin?

Minä en mahda itselleni mitään. Minä murjotan. Miten joku voi samaan aikaan mahtua keskoslapsen vaatteisiin ja nostaa neljäntoista kilon kahvakuulaa tunnin edes hikoilematta pisaraakaan? En ymmärrä. Minä olin laihimmillanikin valas tuohon tyttöön verrattuna. Minä jaksoin laihimmillani nostaa nutripurkin huulilleni, siinä kaikki. Voi, minä ällötän itseäni. Tiedättekö miksi?

Siksi, koska minä kirjoitan tähän tällaista kakkaa. Miksen vain voi olla iloinen ja tyytyväinen siihen, mitä minulla on? Minulla on elämässäni niin paljon hyviä asioita, etten jaksa edes luetella niitä kaikkia. Minä olen vapaa, lomalla ja minulla on turkoosit sukkahousut. Mitä muuta voin edes toivoa? Sitä paitsi, on minulla vaikka mitä muutakin.

Kirjoitan tätä siksi, että haluan olla rehellinen teille, lukijani. (Toisin sanoen, hei vaan äiti.) Rehellisyys on osa minua, vähän niin kuin nenä. En halua esittää elämääni vaaleanpunaisten linssien läpi. Välillä vastaan tulee päiviä, joina vain toivoisin osaavani itkeä pahan olon pois. Päiviä, joina toivoisin osaavani vielä olla syömättä.

En kuitenkaan edes yritä. Maailmassa on miljoonia arvokkaampia asioita kuin laihuus tai urheilullisuus tai jatkuva tulostavoitteellisuus. On olemassa onnellisuus. Sen sijaan, että jatkuvasti jahtaisimme onneamme muiden katseista tai arvostuksesta tai oman hauiksen tai reisivälin koosta, voisimme keskittyä siihen olennaiseen. Miksi oikeastaan olemme täällä? En minä väitä tietäväni. Mutta onko olemassaolossa mitään järkeä, ellei siitä nauti? Eikä siitä voi nauttia, jollei arvosta itse itseään. Ei voi auttaa muita, jollei usko itseensä. Eihän joulupukkiakaan olisi olemassa, ellei niin moni uskoisi häneen. ;)

On kysymys luvan antamisesta. Minä, Maija, annan itselleni luvan ja oikeutuksen onneen, riippumatta menestyksestäni elämän eri aloilla, muiden ihmisten, koirien ja gekkoliskojen mielipiteistä välittämättä. Minä annan itselleni luvan olla iloinen, vaikken päässyt Tylypahkaan yksitoistavuotiaana, musiikkiopistoon kymmenenvuotiaana, enkä edes maailmanympärysmatkalle Barak Obaman kanssa. (Vaikka se nyt olisi ollut vähintäänkin kohtuullista.)
Annan itselleni luvan olla välillä kiukkuinen ja masentunut, vaikkei edes syytä siihen olisi. Annan itselleni luvan rakastaa muita ja itseäni sekä selvitä vastoinkäymisistä, vaikka aluksi se tuntuisi mahdottomalta. Aivan kuten annoin itselleni luvan parantua anoreksiasta, annan luvan myös nauttia elämästä, sellaisena kuin se kulloinkin sattuu olemaan. Lisäksi lupaan, että elän elämääni niin täysrasvaisena, ravinteikkaana, raisuna ja epätäydellisenä kuin se itse katsoo haluavansa. Sanon ei Light-elämälle, sen kaikissa monimerkityksissään.

Tänä päivänä, Helsingissä, Maija "Pöllöfani" Alander