Nenä ja seikkailu ihmisten maassa

Tässäpä tällainen moniosaisen sadun ensimmäinen osa.


Nenä
        ja
          seikkailu ihmisten maassa.

Maailmojen alussa, kauan ennen kuin ihmistä oli keksittykään, maapallomme oli tulikivenkatkuista ainetta ja sen kamaraa hallitsivat valtaisat, jylhät jättiläiset, maan isit. Maan isien kasvot olivat karkeaa kiveä, niiden kielet ja suupielet muodostuivat sulasta magmasta ja sydämet pelkistä valtoimenaan riehuvista liekeistä. Maan isit eivät juuri puhuneet keskenään, niiden ilmeet olivat vakavat ja askeleet vakaat.

"Maailmaa tässä luodaan", sanoi eräs. Toiset nyökyttivät hitaasti. "Maailmaa, maailmaa."

"Olkoon sen taival pitkä ja mielekäs."

"Vauras ja viisauden siivittämä."

Ja taas nyökyteltiin.

Muuan maan isi oli jäänyt kaikessa luomisen hötäkässä hieman lyhytkasvuiseksi. Se oli ehkä noin nykyihmisen kyynärvarren mittainen, kun toiset kohosivat miltei peittämään auringon. Se roikkui henkensä kaupalla erään maan isin korvanlehdessä ja hikoili. Sillä oli kamalan kuuma.

Koska maailman luominen näytti pitkittyvän seremonialliseksi retriitiksi, jota nuo jättiläismäiset vuorten edeltäjät eivät juuri pyrkineet nopeuttamaan, sai lyhytkasvuinen jossain vaiheessa tarpeekseen. Se veti syvään henkeä ja irrotti otteensa korvasta, liukui sitten olkavartta ja reittä pitkin alas ja töpsähti isompien askelista tärähtelevälle maanpinnalle. Sillä oli yhä hyvin kuuma, eikä se jaksanut kuunnella lajitovereittensa jatkuvaa arvokasta höpötystä. Niin se otti jalat alleen ja vaelsi pitkään ja hartaasti. Vaellettuaan arvoilta noin 1,7 miljardia vuotta, se asettui muutaman peninkulman päähän eräästä vesialueesta ja rakensi kotinsa sinne. Näin ollen tämä maan isi, jota voisimme tässä yhteydessä nimittää vaikkapa Pentiksi, oli ensimmäinen elävä olento maan päällä. Sillä aikaa, kun muut maan isit jähmettyivät litosfäärilaatoiksi ja vuorennyppylöiksi, Pentti riisuutui kivisestä ulkomuodostaan ja kasvatti itselleen muun muassa toimivat sisäelimet. Se oli noonecares öttislupus -suvun, tuttavallisemmin "öttiäisten" esi-isä.

Öttiäiset jalostuivat maailman kehittyessä yhä pienemmiksi, mutta sitäkin sisukkaammiksi, iloisemmiksi ja yhteisöllisemmiksi olennoiksi. Niiden perinteet, historiankiemurat ja kulttuuri vetävät vertoja ihmisten älypuhelinsovelluksille ja avo-bemareille.

Öttiäisten evoluutiossa tapahtui jotakin erikoislaatuista. Vaikka ne kaikki ovat samaa lajia, noin puolukanvarvun mittaisia, kyhmyrävarpaisia ja hännällisiä, on jokaisella jokin piirre, jota toisilla ei ole. Öttiäisillä on tapana nimetä lapsensa näiden erityispiirteiden mukaan. Esimerkiksi rouva Kiharan ja herra Kuoppakainalon vanhin tytär sai nimekseen lyhyesti ja yksinkertaisesti Nenä. Komeampaa ja kookkaampaa nenää ei ollut Suomen öttiäisten parissa nähty koko historian aikana. Vanhemmat olivat hyvin ylpeitä.

Tämä tarina liittyykin hyvin kiinteästi Nenään, tuohon älykkääseen ja uteliaaseen nuoreen öttiäiseen ja hänen nenäänsä toki myös.

Olipa kerran kananmunankeltainen, aurinkoinen aamu öttiäisten Viherhämärän kylässä, Keskuspuiston laitamilla, lähellä sitä kohtaa, jossa Mannerheimintie ja Tukholmankatu risteävät ja muuan huoltoasema seisoo. Varhain tuona kesäkuisena aamuna Nenä ja sen paras ystävä Punapilkku, jonka kasvot ja vartalo olivat alinomaa helakanpunaisten pilkkujen täplittämät, olivat leikkimässä Vihervirralla. Virta oli ihmisten joesta haarautuvan pikkuisen puron haara, ja tuosta purosta koko Viherhämärän kylä sai kaiken käyttövetensä.

Nenä ja Punapilkku heittelivät toisilleen männynkäpyä virran ylitse. Punapilkku oli itse asiassa eteläisen alueen mestari qasguntiki:ssä, pelissä, jonka säännöt ovat monimutkaiset selittää, mutta johon liittyvät olennaisesti männynkäpyjen heittely, pomppiminen, kieriminen ja laulaminen. Qasgun tarkoitti öttiäisten kielessä käpyä ja tiki urhoollisuutta. Muinaisten tarujen mukaan vanha tietäjä Harvaviiksi oli voittanut jättiläisten kuninkaalta taikasmaragdin vaarallisessa mittelössä, johon liittyivät olennaisesti männynkäpyjen heittely, pomppiminen, kieriminen ja erityisesti laulaminen.

"Minä en jaksa enää", Nenä huokasi ja istuutui koivunlehdelle. "Tehdään jotain muuta."

"Hyvä on", Punapilkku myöntyi. "Leikitään sitten."

"Joo!" Nenä innostui. "Leikitään ihmisiä!"

Ihmisten leikkiminen oli ehdottomasti hauskinta, sillä ihmiset, nuo kaukaiset, pelottavat oliot, olivat Viherhämärässä ankarasti kielletty aihe. Erityisesti vanhimmat uskoivat, että ihmisistä puhuminenkin saattaisi tuoda heidät öttiäisten luo tallomaan ja tuhoamaan arvokasta kansanperintöä. Koska ihmisistä ei puhuttu eikä heidän elämäänsä öttiäisten taholta tutkittu, ei kukaan tiennyt heistä oikein mitään. Se antoi leikkijöille varsin vapaat kädet.

Tietysti he uskoivat tietävänsä ihmisistä jotakin pientä. Metsään kantautui usein hurinaa, tööttäilyä ja piipaata Keskuspuiston rajojen ulkopuolelta. Se kuulosti lähinnä pelottavalta ja teki leikeistä jännittävämpiä.

Nenä oli juuri leikkimässä kiireistä ihmistä, ja Punapilkku oli hänen tööttäilevä lemmikkinsä, kun aurinko pimeni. Aivan äkkiä lempeänkeltaisen valon eteen ilmestyi valtava, tumma ympyrä, joka lähti samantien laskeutumaan ja kasvamaan kokoa kuin jättiläismäinen, pahantahtoinen syylä.

Nenä ja Punapilkku kiljaisivat ja juoksivat pois alta juuri ajoissa. Valtaisa ympyrä oli laskeutunut tai oikeammin tömähtänyt keskelle Vihervirtaa, tukkimaan ainoan vedenottokanavan. Tuo ympyrä oli mustavalkoinen, pyöreä esine, ja se makasi liikkumatta paikoillaan.

He odottivat jähmettyneinä. Mitään ei tapahtunut.

”Mistä se tuli?” Punapilkku kuiskasi.

”Kyllä sinä taidat sen tietää”, Nenä vastasi kohtalokkaasti. ”Me rikoimme sääntöjä ja nyt meitä rangaistiin. Se on...” Hän madalsi ääntään niin, että Punapilkun oli kumarruttava aivan hänen lähelleen kuullakseen, ”...ihmisten esine.”

”Voi!” Punapilkku henkäisi. ”Mitä me voimme tehdä?”

”Meidän täytyy tunnustaa”, Nenä sanoi synkästi. ”Jos meidät sen takia karkotetaan Viherhämärästä tai lukitaan Kaikuluolien syvimpiin kolkkiin, olemme sen ansainneet. Meidän täytyy kantaa vastuu.”

Punapilkku katsoi Nenää suunnattoman ihailevasti.

”Meillä on kiire”, Nenä muistutti. ”On parempi, että kerromme itse vanhimmille, ennen kuin kyläläiset huomaavat veden loppuneen.”

Niin he riensivät kylän ytimeen, vanhan, lahon koivunkannon juureen ja kolkuttivat oveen, joka oli veistetty sen jylhään kylkeen.

”Sisään”, sieltä vastattiin.

Nenä meni ensin ja Punapilkku seurasi häntä. Kylän vanhin istui kantosalin kauimmaisella seinustalla tuohituolissaan ja kylän toisiksi vanhin letitti hänen pitkää partaansa kahdelle letille.

Nenä kumarsi. ”Anteeksi häiriö, herrat Vitivalko ja Pallopolvi. Mutta meillä on tärkeää kerrottavaa.”

”Istukaa, hyvät lapset”, Vitivalko kehotti. ”Kertokaa asianne.”

”Me olimme leikkimässä”, Nenä sanoi.

”Vihervirralla”, täydensi Punapilkku ujosti.

”Sitten äkkiä iso pallo, tarkoitan todella iso, melkein meidän kodin kokoinen, ilmestyi taivaalta ja laskeutui virtaan. Kohta me emme saa enää vettä.”

Vitivalkon kasvot synkkenivät siinä silmänräpäyksessä. ”Pallo?” se toisti. ”Tarkoitatteko te taivaskiveä, sellaista, joka tuhosi nuo muinaishistorialliset hirviöt, jättiläisten kauhut?”

”Ei, emme”, Nenä kielsi. ”Me uskomme, että se oli...ihmisten pallo, hyvä herra.”

Jos mahdollista, Vitivalkon kasvot synkkenivät entisestään.

”Kierosilmä!” se kutsui välittömästi. Seinässä aukesi ovi ja vanhimpien lähetti kompasteli paikalle. ”Laita sana kiertämään, meidän täytyy kerätä kylän miehet suorittamaan nostotehtävä Vihervirralla.”

Pallon nähtyään Vitivalko oli varma, että kyse tosiaankin oli ihmisten esineestä. Kylän öttiäismiehet kerääntyivät lyhyeen neuvonpitoon Vihervirralle ja sitten palloa yritettiin siirtää. Se ei onnistunut. Lopulta koko kylä aivan pienimpiä myöten kiskoi, työnsi, puri ja hakkasi palloa, joka ei kaiken jälkeen hievahtanutkaan.

Tunnelma oli lannistunut, synkkä ja pahantuulinen. Öttiäiset höpisivät keskenään vaimealla äänellä, toiset huolestuneina, toiset vain näreissään. Huhu muutoksen lopullisuudesta ja koko kylän poismuuton mahdollisuudesta levisi ja kiihtyi levitessään. Pian melkein kaikki Viherhämärän öttiäisistä uskoivat ihmisten suunnittelevan suurhyökkäystä heidän kotiensa ja elonsa turmaksi.

Lopulta Vitivalko sai tarpeekseen supattelusta. ”Hiljaisuus!” se komensi vanhalla, mutta arvovaltaisella äänellään.

Kaikki hiljenivät.

”On hyvin mahdollista, jopa todennäköistä, että kyseessä on puhdas vahinko”, Vitivalko sanoi. ”Jos ihmiset todella tahtoisivat tuhota meidät, se kävisi heiltä käden käänteessä. Älkäämme siis kuluttako energiaamme panikointiin, kun pakottavampi ongelma on tämä pallo. Minä menen jututtamaan metsänhaltiaa. Hän ehkä tietää, mitä tehdä.”

Vitivalko poistui. Hetkellisen lamaannuksen jälkeen supattelu alkoi taas. Nenä ei kestänyt kuunnella sitä. ”Tämä on minun syyni”, hän valitti Punapilkulle. ”Minä ehdotin sitä leikkiä. Minä kirosin meidät. Minun täytyy mennä tunnustamaan.” Ja hän juoksi Vitivalkon perään.

”Vai niin”, Vitivalko sanoi, kun Nenä oli kertonut hänelle asiansa itkua tihrustaen. ”En edelleenkään usko, että kyseessä oli hyökkäys, kirous tai uhkaus. Et ole syypää, vaikka vanhojen uskomusten uhmaaminen onkin typerää. Noh, menes nyt siitä jo. Olet saanut anteeksi.”

Kun tapauksesta oli kulunut jo ainakin neljä tuntia, Nenä istui kotonaan vanhan tammen rungon sisällä ja pureskeli Kihara-äidin leipomia mainioita jäkäläkakkusia. Hän oli yhä hyvin levoton. Vesi ei ollut vielä loppunut, mutta loppuisi pian. Tynnyristä ei riittänyt enää suihkuvedeksi. ”Se oli minun syyni, äiti”, Nenä valitti. ”Eikä ollut, lakkaa jankuttamasta”, hänen äitinsä vastasi. Kun Nenä ei rauhoittunut, vaan ryhtyi heijaamaan itseään puolelta toiselle, Kihara passitti hänet Vihervirralle vahtimaan ihmisten palloa. ”Tulet sitten kertomaan, kun se on saatu siirretyksi.”

Nenä ei ollut Vihervirralla yksin. Monet kyläläiset, mukaan lukien Punapilkku perheineen, eivät olleet saaneet tarpeekseen ihmettelystä. Tapaus oli varsinainen jymyjuttu tavalliseen tasaisuuteen tottuneiden öttiäisten elämissä. Sen päivittelystä ei hevillä luovuttaisi.

Lopulta Vitivalko palasi. Metsänhaltia itse oli hänen mukanaan. Molemmat näyttivät vakavilta.

”Olemme tulleet lopputulokseen”, Vitivalko sanoi hitaasti. ”Pallon siirtäminen onnistuu vain yhdellä keinolla, eikä se keino ole helppo. Jonkun meistä on muututtava ihmiseksi.”

Kohahdus kävi läpi öttiäisten joukon.

”Joskin vain väliaikaisesti”, Vitivalko jatkoi.

Öttiäisten helpotuksen huokaus tärisytti pihlajanlehtiä.

”Metsänhaltia on valmistanut taikajuoman. Yksi kulaus sitä muuttaa öttiäisen ihmiseksi. Palautuakseen takaisin öttiäiseksi on henkilön kuljettava Metsänhaltian mökille vanhan kuusen juureen koiliseen ja naputettava kolmasti neljättä alaoksaa vasemmalta. Tehtävä on yksinkertaisuudestaan huolimatta vaativa. Kukaan ei ole minun elinaikanani muuttunut täällä ihmiseksi, joten en osaa sanoa, onko muutos kivulias.”

Nenän sydän löi äkkiä hyvin nopeasti. Vitivalko oli tuskin päässyt lauseensa loppuun, kun Nenä jo huusi: ”Minä teen sen! Minä muutun ihmiseksi!”

Nyt kaikki katsoivat häntä. Jotkut näyttivät järkyttyneiltä, toiset ärsyyntyneiltä ja kolmannet huvittuneilta. Vain Vitivalko katsoi häntä suoraan silmiin. ”Oletko aivan varma, nuori Nenä Kiharanpoika Pitkätukanpojanpoika Isopottuvarpaanpojanpojanpoika?” se kysyi.

Nenä kumarsi. Muut öttiäiset olivat niin hämmästyneitä, etteivät saaneet sanaa suustaan.

”Hyvä on, poikani”, Vitivalko sanoi. ”Juo juomasi.”

”Hetkinen nyt!” huusi joku väkijoukosta, mutta Vitivalko vaiensi hänet kääntämällä hänelle selkänsä.

Nenä astui joukon eteen. Hänen jalkansa vapisivat – pelosta vaiko innosta, hän ei tiennyt. Vitivalko ojensi hänelle lasin ja hän joi siitä kulauksen.

Maa järähteli. Ei, hän järähtelikin itse. Rintalastan alla pomppi jotakin kuumaa. Tulikuumaa, liian kuumaa. Sitten tuli kylmä, kamalan kylmä. Luut naksuivat, teki vähän kipeää. Silmissä pimeni hetkeksi. Ja sitten äkkiä, hän oli ihminen.

Kylläpä hän olikin korkealla. Ja hänen kätensä olivat pitkät. Jaloista nyt puhumattakaan. Kylläpä maailma näyttikin erilaiselta. Tuolla näkyi koivunkantosali ja tuolla pihlajarinki, kylän yhteinen illanviettopaikka. Omaa kotiaan hän ei osannut erottaa näin yläpuolelta. Ja tuossa Vihervirta laski kylään. Mustavalkoinen pallo ei enää ollut jättiläismäinen. Hän arveli voivansa nostaa sen ylös yhdellä kädellä. Kylläpä hän tunsikin itsensä voimakkaaksi.

Tuolla Vitivalko viittoili hänelle, tuo mahdottoman pieni mies. Nenä kumartui ja poimi käsiinsä pallon, nosti sen korkealle päänsä yläpuolelle ja viskasi kauas kylästä. Kylläpä se lensikin.

Tehtävä oli nyt suoritettu. Nenä tiesi, mitä hänen kuului seuraavaksi tehdä. Mutta sittenkin – jokin esti häntä. Hän halusi kokeilla uusia ihmisenjalkojaan, hän halusi juosta ja kiivetä puuhun, silittää sellaista tööttäilevää lemmikkiä ja keskustella toisten ihmisten kanssa ihmisasioista. Hän halusi olla ihminen. Vaikka vain päivän. Tai kaksi.

Nenä teki päätöksensä nopeasti, uusilla ihmisenaivoilla se onnistui vaivatta. Hän menisi palauttamaan tuon pallon oikealle omistajalleen ihmismaailmaan ja tulisi sitten heti takaisin. Hän huiskutti kättään Vitivalkolle ja muille ja kääntyi lähteäkseen, melkein kuin tuntien selässään vanhimpien vihaiset katseet. Vielä matkalla ulos Keskuspuistosta hän kokeili kasvojaan. Suhteettoman suuri nenä oli tallella, onneksi. Hän ei tiennyt, miten olisi pärjännyt ilman sitä.