Kesäinen keikahdus kohti tulevaa

 

 

Noniin, huomenta. Minulla on tylsää ja ulkonakin sataa, siksi kirjoitan tapojeni vastaisesti tällaisen silkan höpöttelypostauksen. Älä silti lopeta lukemista, jos jo sen aloitit, tästä voi tulla vielä jotain niin diippiä ja merkityksellistä, että putoat tuoliltasi. (Hyvä on, tuota nyt ei usko positiivinen pieni pyöriäinenkään.)

Minä sitten pääsin sinne Kallioon. Olen iloinen. Saa nähdä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Tällä hetkellä en tunne itseäni kovin itsevarmaksi. Tapojeni mukaisesti stressaan nyt jo mm. ylioppilaskirjoituksia ja kaikenlaista muuta aina tulevista työllistymismahdollisuuksistani perheen perustamiseen ja siihen, riittävätkö perheen rahat kaikkiin oppikirjoihin. Mietin myös, mitä haluan harrastaa, miten priorisoin ajankäyttöni harrastusten ja koulun välillä, miten lopulta koskaan lakkaan lihomasta, olenko kenties sittenkin maanisdepressiivinen, vai liittyvätkö mielialanvaihteluni vain nuoruuteen sekä sitä, onko pöllö sittenkään lempieläimeni. Aikamoinen identiteettikriisi, siis.

Minä mutru

Olen kuitenkin onnellinen. Minulla on miljoona hyvää syytä olla.
 Nautin kesästä, lomasta, hyvästä ruuasta ja luovasta puuhastelusta, kavereiden tapaamisesta ja tulevaisuudensuunnitelmista. Olen päästänyt lopullisesti irti syömishäiriöstä. Se muistuttaa itsestään vain politapaamisina kahden viikon välein, ja niissäkin keskustellaan lähinnä luonto-ohjelmien magnusteista, huvipuistonlaitteista ja uusista kirpputorilöydöistä.

Ainoastaan painon tietäminen ahdistaa. Siitä on jo puoli vuotta, kun vaaka vietiin kellariin ja siellä se on yhä. Tiedän painavani varmaan kymmenisen kiloa enemmän kuin minun normaalipainoisena tarvitsisi ja pelkään lihovani edelleen. Toisaalta minun on ihan hyvä olla tämän kokoisena. Kunhan en tiedä eksakteja lukuja, ne eivät vaivaa päätäni. Vaatteet mahtuvat yhä päälle ja posket ovista. (Ainakin jos kävelee vähän sivuttain.) Silti minun on pakko käydä politapaamisissa kahden viikon välein ja keskustella numeroista tapaajani kanssa. Nähdä luvut ja hyväksyä ne. Se ei ole niin helppoa.

Äippä aurinkoinen

Aina elämä ei ole helppoa. Minulla on mahdottoman suuri onni, kun saan olla onnellinen. Minulle se oli lopulta luvan antamista. Pitkään harmittelin sitä, kun en VOI olla onnellinen, ellen suorita hyvin ja erinomaisesti sitä ja tätä ja tuota. En SAA olla onnellinen ilman näkymätöntä ansioluetteloani, jossa tarkkaan luetellaan, kuinka arvokas minä ihmisenä oikeastaan olen.

Toki onnistumisen kokemukset ovat yhä osasyy onneeni. Ja niin kuuluu ollakin. Saahan onnistumisesta iloita. Silti sen ei kuulu sanella elämää. Enää en hylkää ystäviäni, jotta voisin olla parempi jossakin urheilulajissa tai kieltäydy pelaamasta porukalla Unoa, koska se ei ole mielestäni tarpeeksi kehittävää. Olen ollut aikamoinen hirviö, sen myönnän. Tai ehkä vain todella eksyksissä.

Tuon merkityksensä menettäneen ansioluettelon nimi on nykyään Mr. Nobody. Se kulkee yhä olkapäälläni aika ajoin, tuo pieni, parrakas mies. Silti aina, kun tunnen itseni lihavaksi tai muuten riittämättömäksi, pyrin ajattelemaan: "Mr.Nobody cares, yes. But it's only Mr. Nobody."

Ps. Ja vielä vähän pinnallisempaa; Käytiin eilen meidän "kylän" "kyläjuhlilla". Isi söi vaihteeksi kaksi grillimakkaraa, minä ostin kirpputorilta IHANAN pöllöpaidan ja kaksi jättikahvikuppia lautasineen, yhteensä 6e, kaikki kolme.

Tein tämän helmistä.