Kaksi aivojeni oksistoissa istuskelijaa

Älä hermoile. Hengitä. Älä noin syvään. Pyörryttää.

Lähiaikoina olen havainnut puhuttelevani itseäni kovin usein suoraan ja vielä useammin kuin lasta. Katso mua, Maija. Kuuntele. Odota rauhassa. Nyt tehdään näin. Asia kerrallaan. Ensin toinen hiha, sitten toinen. Shh.

Ennen kaikkea: Älä pelkää.

Jossakin jumittavan vasemman hartian ja epätietoisena retkottavan oikean leukapielen välissä ovat nimittäin nousseet huterille koivilleen kaksi minussa uinunutta voimaa, jotka kumpikin yhtä pökerryksissään huitovat ja huutavat ja yrittävät tukistaa toisiaan. Siellä ovat pelko; se pieni, sitkeä ja sininen, sekä voima, siis se, joka ohuudestaan huolimatta aina seisoo suorassa ja katsoo syvälle silmiin.

Tuntuu, että pelko on kuin juuri päiväkoti-ikään tullut lapsi, joka on nukkunut huonosti. Sen yllä talvihaalarin vetoketju raapii kivuliaasti leukaa, kengissä on möhnäksi sulanutta lunta. Sen silmät ovat täynnä pakokauhua; mitä jos ruuaksi on sitä pahaa puuroa enkä jaksa syödä kaikkea? Mitä jos herään päiväunilta ennen toisia ja ovi on lukossa? Mitä jos syttyy tulipalo, kengät vaihtuvat eteisessä, astun väärään bussiin tai en uskalla kiivetä alas leikkimökin katolta? Jos joku suuttuu?

Voima puolestaan on se kiva päiväkodin täti, jolla on punaiset pampulat hiuksissaan tai keltaisia raitoja paidassaan ja iso leveä anorakki, joka tuoksuu lattialämmitteisen kylpyhuoneen maitomaiselta nestesaippualta. Se kiva päiväkodin täti, joka ei hymyile tahallaan, vaan tarkoituksella ja yksinkertaisesti TIETÄÄ, onko syytä olla huolissaan vai ei. Se, jota ei aluksi uskalla halata, mutta kun uskaltaa, ei kadu.

Mä, siis se kokonainen minä, taidan olla kasvamassa aikuiseksi. Siis sellaiseksi, joka kysyy ensin itseltään, mikä minulla on hätänä ja sitten vasta muilta. Sellaiseksi, joka luottaa itseensä sen verran, että voi luottaa toisiinkin - ja olla siten myös luottamuksen arvoinen.

Koska luottaminen on aina ollut mulle kaikista vaikeinta - paljon vaikeampaa kuin vaikka rakastaminen, haaveileminen tai innostuminen - mun sisällä pelko ja voima käyvät kädenvääntöerää numero 246. Mä en tunne itseäni kokonaiseksi; ennemmin olen kuin ontto puunrunko, jonka sisällä eri tunteet ja tunnelmat ottavat aina silloin tällöin vallan kuin itsestään liikoja luulevat teinioravat. Puun yläoksilla vieretysten, sen näköisinä kuin toisen läheisyys olisi epämiellyttävää, mutta siedettävissä, istuvat Pelko ja Voima, katselevat koko sekamelskaa ja puhaltelevat saippuakuplia. Voima heiluttelee jalkojaan. Pelko kiemurtelee.

"Tee jotain!" se vikisee. "Pysäytä tuo hulluus!"

"Kyllä se pysähtyy, kun on pysähtyäkseen. Tai ainakin rauhoittuu", lupaa Voima ja etsii oksalta kohtaa, jota aurinko vielä lämmittäisi.

"Miten? Milloin? Kerro!"

"En minä tiedä. Ehkä ei milloinkaan. Mutta jos niin on, niin ainakin hän tottuu siihen."

"Mihin?"

"Uskaltamiseen."

Mä olen viettänyt nyt hieman yli kaksi vuorokautta Pudasjärven Iso-Syöte-tunturin kupeessa äitini ja kummitätini kanssa. Täällä on hiljaista (jos ei oteta lukuun silloin tällöin kiljahtelevia lapsia, jotka spekuloivat, muuttuuko porealtaan vesi keltaiseksi, jos sinne pissaa), lumista, laajaa ja pehmeää. Olen käynyt hiihtämässä ensi kertaa sitten seiskaluokan (kesken reitin piti kyllä pysähtyä lukemaan kännykästä Wikipedia-artikkeli aiheesta "Murtomaahiihto; tekniikka; perinteinen"), kiivennyt jyrkkiä lumisia rinteitä ylös ja alas, syönyt hyvää kasvisruokaa ja laukussa lyttääntyneitä edamvoileipiä sekä halannut hirveä (se tuli luokseni valokuvattuani sitä hiljaa toistakymmentä minuuttia tyhjällä eläinpuiston käytävällä, puski turpansa aidan läpi ihan minuun kiinni ja antoi rapsuttaa itseään vaikka kuinka kauan.)

Vaikka ilo ja pakkasilma ovat täyttäneet keuhkoni, buffetateriointi vatsani ja lähikuvat eläinten ilmeistä muistikorttini, jonnekin pallean alapuolelle jää silti tilaa kylmälle, vellovalle alakulolle. Olen maannut selälläni hotellihuoneen keskeltä kuopalle painuvalla lisävuoteella ja yrittänyt ymmärtää, miksi. Miksi lumisella rinteellä seistessäni minua alkaa itkettää? Miksi, kun painan poskeni auton ikkunaan, huomaan toistavani ajatuksissani yhtä ja samaa, kämmenet kylmiksi jättävää sanaa: unohda. Ole hyvä ja unohda kaikki se hyvä, mikä sinua ympäröi, puhuttelee, kohtaa ja koskettaa, sillä mikään siitä ei ole tullut jäädäkseen.

Pelko on siitä taitava otus, että se osaa verhota itsensä totuuden, itsehillinnän, järjen ja aikuisuuden painaviin vaatteisiin. Vaikka se niissä isoissa saappaissaankin on yhä se päiväkodin retkipäivää jännittävä, alkukantainen olento, näyttäytyy arjessa helposti vain sen ulkomuoto; kylmä ja lähes kyyninen, leuka pystyssä kulkeva "järki".

"Älä luota mihinkään", se sanoo minulle ja madaltaa ääntään, etten kuulisi, miten sitä oikeasti itkettää. "Älä luota asioihin tai ihmisiin, älä varsinkaan itseesi. Koskaan et voi tietää, mitä tapahtuu. Koskaan et voi olla varma, mitä joku tai jokin oikeasti tarkoittaa. Ja vaikka jotkut sinusta nyt välittäisivätkin, niin kohta eivät piittaa enää. Olet saanut liian paljon liian lyhyessä ajassa. Kohta loppuu lukiokin. Asiat muuttuvat. Aika on kuin vettä, se pyyhkii mennessään elämäsi rakenteet, mutta viilentää samalla kirvelyn. Älä luota, niin et petykään. Et sinä enää pettyä kestäisi."

Usein minä kuuntelen. Helpointa on kuunnella, kun arki vie eteenpäin kuin nelosen ratikka, kolahdellen ja töyssähdellen, mutta aikataulussa ja jonkun toisen vastuulla. On helpompaa sääliä itseään vähän ja uskotella sen olevan hyvää kovuutta kuin antaa itsensä olla pehmeä ja huomata äkkiä olevansa peruuttamattomasti keskeltä kuopalla. Kyllähän aikuisilla hedelmilläkin on kova ja kiinteä kuori.

Pelko sanoo aina: älä välitä. Se ei tunnu lohdulliselta, mutta viilentää kuin kylmäpussi nyrjähdystä. Voima taas sanoo: välitä. Se tosin vaatii luottamusta, jonka rakentamista pelko hidastaa nyhtämällä siitä paloja kynsillään kuin vaahtomuovipatjasta. Pelko näyttäytyy itsenäisyytenä, kykynä selvittää ja selviytyä, pärjätä ja sietää. Pelko on joustamaton ja tarkkarajainen - tuttu, mutta tylsä tila, joka pienenee sitä mukaa, kun alkaa tuntua turvalliselta.

Luottamus taas vaatii uskallusta heittäytyä tietämättä, mitä tuleman pitää. Se vaatii uskoa siihen, että alastulo on pehmeä, tai jos ei ole, niin kyllä mustelmat paranevat. Pelätessään ihminen jäykistyy, vaikka todellisuudessa turvallisinta on kaatua silloin, kun jo valmiiksi joustaa polvista. Siis kun tietää, että tässä voi käydä köpelösti, mutta katsotaan.

Nyt täällä kaukana ja kylmässä, missä lunta on polviin asti eikä taivaskaan vedä vatsaa sisään, minusta tuntuu, että vihdoin näen pelon univormun taakse. Näen sen kömpelön viisivuotiaan, joka olin, ja osin olen yhä. Sen, joka pelkäsi eniten maailmassa jonkun saavan tietää, ettei se vielä oikeasti osaa itse solmia kengännauhoja.

Silloin se voima, joka joskus oli päiväkodin täti, äiti tai isosisko, mutta joka nykyisin asuu jossakin jumittavan hartiani alapuolella, nostaa leukaansa ja puhuttelee minua kuin lasta ja aikuista samaan aikaan.

"Hengitä, Maija. Nyt mennään."