Sanoilla rakennetaan ja poltetaan siltoja. Olemme tottuneet pitämään kiinni vapaudestamme sanoa ja oppineet käyttämään sitä vapautta myös aseena. Sanoilla tavoitellaan ja ylläpidetään valta-asemaa, satutetaan, saavutetaan ja salaillaan. Juuri nyt käsillä on aika, jona vapaus sanoa on yhä useammin itsestäänselvyys; koroke jonka päältä äänensä saa kantamaan kauemmas. Horisontissa kun siintää sananvapautta ylevämpi tavoite, jonka havittelussa sanat ovat vain yksi tarpeen mukaan muovailtava välikappale.
Tämä tavoite, totuus, on jotakin ohittamatonta. Jotakin sellaista, jonka löytäjästä tulee kuolematon ja kunnioitettu ja jonka eteen sanatkin lakoavat kuin punaiseksi matoksi vastaanottamaan totuuden puhujaa - sitä, joka tietää. Totuuden tavoittelu ei kaihda keinoja. Ne, jotka matkaan lähtevät, löytävät ja saavat läpi oikean totuuden tai vaikka kuolevat yrittäessään.
Herättivätpä otsikot Trumpin "vaihtoehtoisista faktoista" sitten riemua tai hampaiden kiristystä, tuntuu vankka, lähes kylmä tyyneys asioiden kohtaamisessa olevan yhteinen: tunne siitä, että minä katson totuutta silmiin, koska tiedän, ja olen aina tiennyt, miten asiat todella ovat.
"Totuudenjälkeinen aika" on kehittynyt ennätyksellisen nopeasti vahvan pysäyttävästä argumentista keskustelun lomassa ohimennen heitettäväksi aihetunnisteeksi. Ahaa, puhumme taas tästä. Totuuden rajoja venytetään niin paljon ja usein, että kohuamisesta ja järkyttymisestä on tullut arkipäiväinen rutiini. Loukkaantuminen on jo standardisoitunut malliksi, jossa otsaa rypistetään, Facebook-reaktioita hyödynnetään ja tunnelmaa kevennetään fiksulla sarkasmilla, mutta harva liukuhihnalla syntyvistä kohuista enää liikauttaa muuta kuin tykkäysnappulaa. Ihminen väsyy, tottuu ja tyytyy.
Koska kohuja on liikaa, vesilasissa ei synny enää myrskyjä, vaan samanlaista pientä porinaa kuin silloin, kun maitolasiin puhaltaa pillillä. Isoja, liukkaita kuplia, jotka kasautuvat päällekkäin. ahmivat toisiaan ja liukenevat lopulta väljähtyneeseen nesteeseen poksauttamatta koskaan rikki sen enempää itseään kuin toisiaankaan.
Sananvapauden käsite on sekin kokenut inflaation. Kun suora valehtelu, ihmisryhmien leimaaminen, perättömän tiedon levittäminen ja vihapuhe puetaan sananvapaudeksi, käsite kapenee. Sananvapaudesta tulee vapaus käyttää sanoja aseina ja välineinä oman päämäärän saavuttamiseksi, ei vapaus saattaa jotain itselle tärkeää julkiseksi - ja siten yhteiseksi. Kun sananvapaus ei enää tarkoitakaan taistelua moniäänisyyden puolesta, vaan lupaa loukata toista, ollaan pian tilanteessa, jossa osa ihmisistä ottaa aseekseen sanojen sijaan hiljaisuuden. Siis luvan pitää itsellään jotakin sellaista, mikä muuten olisi vaarassa päätyä vääriin käsiin ja vääristeltäväksi. Näin julmin sanelee puheenaiheet, ja sananvapaudesta tulee osalle vain oikeus olla hiljaa.
Aina, kun eri ryhmät ovat vastakkain, niiden edustajat tekevät kaikkensa erottuakseen vastapuolesta. "Tuota me emme ainakaan ole" -ajattelu toimii myös liimana yhteisöjen sisällä. Nykytilanteessa, jossa vihapuhe ja populismi kukoistavat, jää toisen puolen erottumiskeinoksi helposti äärimmäisyyteenkin viety asiallisuus, rauhallisuus ja akateemisuus. Räyhääjää vastaan ei hyökätä räyhäämällä, vaan nostamalla oma puoli älykkäämpien, rauhallisempien ja koulutetumpien kastiin, jonkinlaiseen luokkaan, joka käy oikeastaan aivan eri keskustelua kuin räyhäävä osapuoli. Tällainen kehitys on aidon keskustelun kannalta yhtä ongelmallista kuin rumaa kieltä ja loukkauksia syytävä populismi.
Ongelma sekä populistisessa rähjäämisessä että viileän analyyttisessa rutiiniloukkaantumisessa on se, että väärässä olemista pelätään kuin ruttoa. Sitä pelätään niin paljon, että kysymysten esittäminen loistaa poissaolollaan. Vastaukset ovat valmiita ja strategisia. Kyse ei ole enää paremman maailman luomisesta, vaan paremman minän luomisesta. Riittää, kun riitän itselleni. Voin kritisoida kaikkea ympärilläni ja olla luottamatta keneenkään, kunhan lopulta olen aina askeleen edellä muita.
Kysymysten esittämisen ja näkökulman laajentamisen sijaan etsitään yhtä totuutta, ja sanoja sen vakuudeksi. Sananvapaus ei olekaan kaivo, josta kannetaan yhteistä ymmärrystä ja uusia ajatuksia, vaan kaivo, johon hukutetaan väärät mielipiteet edustajineen - niin räyhääjien kuin akateemistenkin puolelta.
Uskon totuuden etsimisen olevan niin epätoivoista siksi, että totuus on nykyaikana minuuden ydin ja sydämen koti - jotakin, johon turvautua maailmassa, jossa ihmisellä on lupa ja velvollisuus rakentaa identiteettinsä itse. Harvassa on nykyisin kotiseutu-, ryhmä- tai suku-uskollisuus. Ihmisistä on tullut globaalissa todellisuudessa yksin seilaavia individuaaleja, joiden imago ja identiteetti koostuu ristiin rastiin kytkeytyvistä suhteista ja mielipiteistä ympäri maailmaa ja arvomaailmoja. Kaiken voi kyseenalaistaa ja mikään ei ole pyhää, mutta vain niin kauan kuin minä olen oikeassa.
Elämme retoristen kysymysten kulta-aikaa. Nykyajan hyvä puhuja ei odota vastausta, vaan voittoa. Ala-asteellakin toisen "servaus" on cooleinta, mitä keskustelussa voi tehdä. Väittelyllä on niskalenkki keskustelusta, ja väittelyssä käy helposti niin, ettei toista edes yritetä kuunnella.
Kysymisen vähyys ja oikeassa olemisen pakko ovatkin mielestäni maailmamme tämänhetkisen keskustelukulttuurin - ja sananvapauden - isoin ongelma. Niin maahanmuuttokriittisten kuin
-myönteisten piireissä, niin oikealla kuin vasemmalla, niin lihantuottajien kuin vegaanibloggaajienkin kotisivuilla, niin poliitikon twiitissä kuin kantabaarin pöydässä - on kysymys väitteistä. Vaikka lause loppuisi kysymysmerkkiin, se on usein tarkoitettu väitteeksi, julistukseksi, jopa hyökkäykseksi.
Kyseenalaistaminen on keskustelun terveydenhuoltoa, mutta vain niin kauan kuin kysymykset ovat aitoja eivätkä tarkoitettuja valmiin mielipiteen pönkittämiseen. Vain asettamalla asiat kyseenalaisiksi voi todella yrittää selvittää, miten niiden laita on. Vain kysymällä voi saada vastauksia. Hyökkäys on ehkä paras puolustus, mutta ei paras ratkaisu. Hyökkääjä tietää jo, mitä haluaa saada läpi, kun taas kysyjä haluaa löytää sen.
Sarkasmi sopii kuvioon kuin klikki otsikkoon, koska sarkasmin käyttö luo kuvaa älykkäästä ja pelottomasta väittelijästä, joka on aina askeleen toista edellä. Sarkasmi väittelyssä on ase, jonka käyttäjä ei näytä ilkeältä ja henkilöön meneviä kommentteja hyödyntävältä moukalta, vaan vain niin paljon fiksummalta, että hänellä on jo vähän velvollisuuskin palauttaa väittelykumppaninsa maan tasalle. Tohtori House on niin paljon älykkäämpi kuin muut, että hänen tökerö ja julma käytöksensä on paitsi ihan oikeutettua, myös taitavaa ja seksikästä. Lopulta tohtori House on kuitenkin oikeassa, koska hän tajusi jotain, mitä muut eivät. Silloin ihmiset, joita House pani halvalla, ovat kiitollisuudenvelassa ja pyytävät Houselta anteeksi.
Myös nykypäivän rikossarjoissa sosiaalisesti kyvyttömät, mutta yli-inhimillisen älykkäät tutkijat ovat traagisia, kauniita ja kiinnostavia hahmoja, joita katsoessa tuntee itsensä pieneksi ja vähän tyhmäksi. Ei epäilystäkään, etteikö ihminen, joka on oikeassa, saisi olla myös sosiaalisesti tökerö, jopa törkeä. Oikeassa oleminen on arvoasteikolla ystävällisyyttä ja ymmärtäväisyyttä korkeammalla.
Minusta emme elä totuudenjälkeistä aikaa, vaan aikaa, jossa totuuteen takerrutaan epätoivoisesti. Aikaa, jossa oman totuuden huolellisen valitsemisen sijaan sohimme paniikinomaisesti umpimähkään emmekä edes katso tarkaan, mitä totuutemme sisältää, vaan köytämme itsemme siihen ja toivomme parasta. Kysymys sananvapaudesta on vinksallaan, sillä puhuessamme sananvapaudesta puhumme usein siitä, kenen totuus on se oikea ja ansaitsee tulla kuulluksi, emme siitä, onko kaikilla ylipäätään nykyisin oikeus tai mahdollisuus tuoda ajatuksiaan julki. Ajatukset nähdään totuuden esiasteina, jopa vaarallisina ja eksyttävinä aihioina silloin, kun ne sotivat omaa totuuttamme vastaan. Mikä pahinta, sananvapaus ei enää aina ole itseisarvo, vaan väline totuuksien taistelussa.
Koska aikamme keskustelukulttuuri tuntuu vaativan valmiita mielipiteitä ja terävää kieltä, etsimme keskusteluistamme ennemmin totuutta kuin syvyyttä. Jos olet oikeassa, saat olla kuuntelematta muita ja lopussa kiitos seisoo. Jos olet oikeassa, saat esittää sanomasi kuinka törkeästi hyvänsä. Jos olet väärässä, saat olla niin kiltti kuin sinua huvittaa, mutta ketään ei kiinnosta. Onko tosiaan niin, että täällä kaivataan totuutta ennemmin kuin hyvyyttä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti