Kesäloman viimeisiä vikinöitä

On kuuma. Koira makaa mustalla nahkasohvalla, jonka turpea selkänoja halkeilee kuin kuiva iho tai naurava nakkimakkara, täytettä tursuaa ulos. On jotenkin likaista, mutta minä olen menettänyt joskus kiivaana roihunneen mielenkiintoni siivoamiseen. Ei se varmaan mikään mielenkiinto ollutkaan. Vaan pakko.

Isä katsoo DVD:ltä Mr.Beania, äiti on vielä töissä. Suussa maistuu vadelmamaitojäätelöltä ja vatsassa tuntuu tomaateilta. En tunne oloani kovin kauniiksi, vaikka puistonpenkillä istunut keski-ikäinen mieshenkilö totesikin: "Siinä vasta kaunis nainen." Hänen kaksi ystäväänsä, kaljatölkki ja nukahtanut toveri, eivät sanoneet mitään.

Ehkä minun pitäisikin rakastua puliukkoon. Tai lumiukkoon. Jälkimmäisessä tulisi ainakin harjoiteltua luopumista. Ehkä minun pitäisi lakata pohtimasta ja elää enemmän. Mutta kyllä minä kaikkea teen, pohdin vain siinä sivussa.

Jos minä tahdon menestyä, minun täytyy tehdä töitä sen eteen. Ei vain laatia kilometrin mittaisia sepustuksia blogiin, jolla on 26 lukijaa. Minun pitää kirjoittaa toinen kirja, Kaneliini ei ollut tarpeeksi hyvä. Vaikka kyllä me äidin kanssa sitäkin kirjoitamme puhtaaksi koneelle. Käsinkirjoitettu versio on jo valmis. Ihan oikea kirja se on, vaikkakin kummallinen. Niin kuin minä.

Musiikkiteatterileirillä Tampereella oli ihanaa. Siitäkin huolimatta, että lauluääneni muistutti seitsenvuotiaan pissiksen, kaljuhiiren ja kuiskaussyndroomaisen vanhuksen efekteistä koostettua hirviömäistä raitaa. Itse asiassa siitäkin huolimatta, että sain palautteessa kuulla, että ylinäyttelen, enkä keskity olennaiseen, näyttelijän tärkeimpään taitoon. Ajattele, mitä teet.

Toisaalta sain kuulla myös olevani ohjaaja-, ja käsikirjoittaja-ainesta sekä sen verran kypsä, että osaan ottaa negatiivisen palautteen oikein. Niin, ja sainhan minä monta uutta arvokasta kaveria. Siis muuallekin kuin facebookkiin.

Minä odotan ja pelkään koulun alkua. Odotan uutta tekemistä, uusia ihmisiä, mahdollisia kaverustumisia (ystävystymisiä toivon, mutta en uskalla odottaa), uuden oppimista, harrastusten alkamista ja henkistä kypsymistä.(Toisaalta liiallinen itsensä kypsyttäminen voi johtaa mädäntymiseen, nk. ylimielisyyteen - siksi pitää yrittää elää vähemmän pelkästään minä-itse-tässä-kypsyn- periaatteella.)
Pelkään koeviikkoja, epäonnistumista, ahdistusta, ahmimista, yksin jäämistä ja harrastusten tai koulun laiminlyömistä, laiskuutta. Pelkään pelkäämistä, sillä se saa sydämen lyömään nopeammin, polvet tärisemään ja vatsanpohjan kirpistelemään. Se heikentää toimintakykyä.

Minä nimittäin tahdon toimia. Tahdon olla vahva, mutta myös herkkä. En tahdo olla pelottava, enkä itsekäs. Tahdon olla hyvä. Myötä- ja vastoinkäymisissä.

Mitä minä TEEN, jos taidealalla työskentely ei onnistu? Mihin minä suuntaudun? Eräs tuttuni sanoi, ettei lukiota kannata käydäkään, jos ei ota pitkää matikkaa.

Miksi minä stressaan tätä jo nyt? Miksen vain voi elää hetkessä, niin kuin tuo koira, joka juuri siirtyi läähättämään aurinkoon. Minähän elän. Se riittää. En ole osastolla, voin nauttia elämästäni, syödä, juoda ja taiteilla kaikessa rauhassa. Tämähän on elämän onnellisinta aikaa.