Täyttä ja painavaa asiaa.

On olemassa satayksi asiaa ja tomaatti, jotka minun pitäisi, kannattaisi, olisi suotavaa, järkevää ja miltei välttämätöntä tehdä ennemmin kuin kirjoittaa postaus. (Eikun anteeksi, kyllähän minä sen tomaatin jo hoidinkin. Melkein kilon tomaatteja. Ja kurkun, salaattikerän sekä jääkaappikylmää suklaakakkua. Hups.)

Mutta minkäs teet. Minä haluan kirjoittaa. On perjantai, mekon vyötärö kiristää ja taivaalla harmahtavat pilvenpökäleet tukkivat valon reitin kosteaan maahan. Minä olen pyöreä kuin aurinko, joka on nukahtanut taivashattaroiden pehmeään syliin. Tai ainakin kasvoni ovat. Ja vatsani. Kenties myös silmäni, ne yleensä suurenevat sitä mukaa, kun ahdistus lisääntyy ja mielenmaisema tummuu kuin luumu.

Siitä minä tänään ajattelinkin puhua. Ahdistuksesta ja tietenkin syömisestä. Ruoka on minulle yhä suurin pahan mielen, murheen ja vaivastuksen aiheuttaja.

Minä en koskaan ollut "hyvä anorektikko". En kadu sitä enää, en kanna kaunaa rasvasoluilleni tai vanhemmilleni, jotka veivät minut hoitoon ajoissa. Syömishäiriöni jätti minuun silti syvät jäljet. Seitsemän ja puoli kuukautta minä vietin osastohoidossa, milloin vapaaehtoisella syömishäiriöpuolella vertailemassa huonetoverini solisluita ja hänen lautasellaan olevaa perunaa omiini, milloin pakkohoidossa yleispuolella kuuntelemassa toisten harhaisten raivoa, television hiljaista ääntä ja hoitajien kahvilusikoiden kilinää kupissa. Silloin tällöin, oikeammin kahdesti, somaattisella puolella sydänmonitoriin kytkettynä, askartelutarvikkeet rivissä sängyllä, jolta ei saanut nousta.

Minä en kanna kaunaa hoitajille, enkä lääkäreille, vaikka kavahdankin joka kerta, kun muistelen osastoilla viettämääni aikaa. Vain kliinisessä valkoisessa huoneessa Lastenklinikalla minä viihdyin. Olin turvassa maailmalta, pieni ja särkyvä. Minusta pidettiin huolta ja kaikkea sanomaani kuunneltiin, minua ymmärrettiin ja käytiin katsomassa, jopa ihailtiin, joskaan ei onneksi sairauden takia, vaan sen, mitä sanoin, mitä tein. Olin kuin pieni... no, anoreksiaprinsessa. Laitostumisen vaara olisi toki ollut olemassa, jollen olisi niin kovin pian kaikesta huolimatta alkanut kaivata elämää. Tässä blogissa on postauksia yli vuoden takaa, joissa listaan oikeaan elämään kuuluvia asioita ja pakahdun kaipuusta.

Nyt olen ollut "vapaa" jo vuoden ja kuukauden. Tai kahdeksan kuukautta, riippuu mistä sen laskee. Ehkä vain huhtikuusta, jos vapauden katsotaan alkaneen normaalipainon saavuttamisesta. Tai kesäkuusta, jos raja on biologinen normaalipaino. Oikeastaan en ole vapaa vieläkään. Kaikkea muuta.

Syömishäiriöni on muuttanut muotoaan. Olen antanut itselleni luvan syödä. Jopa sellaista mistä tykkään. Jopa niin, että tulen täyteen. Jopa niin, että tulen ähkyyn. Jopa niin, että oksennan.

Rauhoitu, äiti. Minä olen jo lopettanut sen. Siitä on yli kuukausi, kun viimeksi oksensin, ja olen kertonut siitä sinulle jo silloin. Minä säikähdin itse. Minun polihoitajani säikähti ja piti minulle vakavaluonteisen puheen. Minä tiedän nyt, miksi se ei kannata ja tiedän, kuinka helposti siitä voi tulla elinikäinen riesa. Siksi lopetin. Yhdellä päätöksellä. Olin niin alussa vielä, että saatoin astua pois jyrkänteen reunalta. Taemmas.

Mutta en kokonaan turvaan. Oksentaminen jäi, mutta ahmiminen istuu yhä sisälläni tiukasti kuin ruoka, joka vatsaani jää. Se jää sinne. Reisiin, kylkiin, lanteille. Poskiin, sisäelinten ympärille, rintoihin ja kainaloihin. En voi enää käyttää hihattomia paitoja, koska kainaloni pursuavat yli.

Se inho. Se on suurempaa kuin muistan sen olleen alipainoisena osastolla. Kyllä minä silloinkin kehoani vihasin, mieltäni erityisesti, kun en pystynyt pakottamaan itseäni jumppaamaan enempää, vaikka letut ja mansikkahillo tekivät hidasta itsemurhaa suolistossani, samaan tahtiin kanssani.

Miksi en vain voi päättää, että alan syömään niin kuin tavalliset ihmiset? Ilman häpeää, joka kurnii elimistössäni silloin, kun se on ahdettu niin täyteen kaikkea moskaa, ettei nälkä enää edes tiedä, miten kurnitaan. Minä päätin olla oksentamatta ja onnistuin. Tänäänkin päätin, kamalan aamiaiskohtauksen jälkeen, etten enää ahmi. Lounas meni koulussa hyvin. Mutta heti, kun olen yksin, se alkaa. En minä siitä nauti. Se on hirveää.

Anoreksia on yhä ihanne aivan liian monen nuoren ja vähän vanhemmankin elämänkollaasissa. Anoreksiasta on helppo kertoa blogissa, ainakin minun oli. Siinä asettaa itsensä uhriksi, lasienkeliksi ikkunaan. Valo kuultaa sinertävän ihon läpi ja luut, lanugo, kaikki kuvastaa täydellistä itsekuria, tämän maailman voittajien suurinta hyvettä. Koskaan en ole kuullut kenenkään kilpailevan siitä, montako palaa kylmää suklaakakkua saa ahdettua sisäänsä pää jääkaapissa.

Tämä häpeä on niin suuri ja murskaava, että minä jään alle. Tässä fitnessyhteiskunnassa tekoni ovat lähestulkoon rikollisia. Haluan silti kirjoittaa, koska se on minun tapani purkaa pahaa oloa. Kiipeän vapaaehtoisesti maalitauluksi, minua saa painaa nyt sanoilla matalaksi, jos todella itse on niin puhdas, ettei toisen lyttääminenkään naarmuta omaatuntoa.

Minä kirjoitan siksi, että haluan kertoa muille ahmimisesta kärsiville olevani täällä. Siksi, että näin minä julkisesti lupaan parantua. Taas tästäkin.