Kerrankin ahdistaa joku muu kuin oma napa

Viime postauksen oli tarkoitus sisältää kesäloman viimeiset blogivikinät. Mutta kai minä tavallaan jo sitä kirjoittaessani tajusin, etten voisi pysytellä erossa näppäimistöstäni loman loppuun saakka. Kun lukio huomenna alkaa, en varmaankaan enää ehdi kirjoittaa yhtä usein. Ja koska kirjoittaminen auttaa minua aivojen solmujen purkamisessa ja sisäisten sukkien etsimisessä, tahdon kirjoittaa. Mieluiten julkisesti blogiin. Koska, rehellisesti, kommentteja on mukava saada. Muiltakin kuin äidiltä.

Äiti muuten oli koko viikonlopun Ikaalisissa ystävänsä rapujuhlissa ja soitteli sieltä kännykkääni kuin maaninen maaorava. Tai kuin minä olisin eskari-ikäinen, joka ei osaa edes kuoria perunoita. (Minä en muuten koskaan kuori perunoita. Vaikka kyllä minä varmaan osaisin. Mansikatkin syön töyhtöineen.)
Mitenköhän sitten käy, kun muutan omilleni? Johonkin vähän litisevään yksiöön, jossa tuoksuu vieraalta, ja jonka astiakaapissa asuva henki ei ole tottunut minuun. Soittaakohan äiti sinnekin kolme kertaa päivässä, illalla kenties lukeakseen minulle sadun? Milloinkohan hän oppii ymmärtämään, että minäkin kasvan aikuiseksi?

Aikuiseksi. Siinäpä juhlava sana. Kahden vuoden päästä minä olen teknisesti aikuinen. Toisaalta se innostaa minua. Toisaalta kammottaa. En tiedä tarkkaan, mitä aikuisuudelta toivon. Tiedän vain, mitä en tahdo.

Minä en suostu muuttumaan kyyniseksi ja katkeraksi, itseään realistiksi nimittäväksi ylpeilijäksi, joka kulkee hartiat jäykkinä, katse tiukasti eteen suunnattuna ja ajatukset vain seuraavassa lounastauossa ja/tai pian erääntyvässä sähkölaskussa. Sellaiseksi ihmiseksi, joka vähät välittää äänestää, koska joku puupää voittaa kuitenkin tai levittää roskia luontoon, koska maailma nyt tuhoutuu joka tapauksessa pian.

Minä en suostu köyristymään valtionvelan painon alla tai puhumaan lähtökohtaisesti yhteisöllisyyden merkityksestä perhesurmien ennaltaehkäisyssä. En suostu hokemaan vittua työpaikan tupakkapaikalla, upottamaan suruani koskenkorvapulloon perjantai-iltana, perustamaan vauvablogia, jossa esittelen vatsaani ja Yves Saint Laurentin peppupyyhkeitä, oksentamaan toisten ihmisten päälle anonymiteetin suojassa internetissä tai sullomaan lapsiani lelumereen voidakseni tehdä lisää töitä.

Olen lapsellinen, huomaan sen. Idealistinen hölmö. Luulen itsestäni liikoja. Kuka muka tämän yhteiskunnan sekavassa hulluudessa pystyy pitämään luontaista hyvyyttään elämänsä ohjenuorana? Sillä se jokaisessa on. Suuri hyvä. Toki on myös paljon pahaa. Mutta jokaisen pitäisi pyrkiä tukahduttamaan paha hyvän sijaan. Miksi kukaan ei usko siihen, että maailmassa voi vaikuttaa hyvyydellä? Miksi kaikkien pitää kovettaa itsensä tunteettomiksi möykyiksi?

Se varmaan tapahtuu vahingossa. Uutisissa näytetään pommi-iskuja ja huutavia, itkeviä ihmisiä.
Se on primitiivinen puolustusmekanismi. Jotta emme itse sortuisi, meidän on pystyttävä tuijottamaan kuolemaa ja tuhoa silmiin ja sitten ohittamaan se. Se on ymmärrettävää. Jos vain keskittyisimme kaikkeen pahaan, alkaisimme vihata entistä enemmän, kaikki pysähtyisi ja hyvyys kuolisi. Liike eteenpäin on välttämätöntä, jotta maailma voisi muuttua. Tuloerojen kasvu sen sijaan EI ole välttämätöntä, se on tuhoisaa.

Minulla olisi niin paljon sanottavaa, olen niin täynnä sekavia lauseenpätkiä ja purkautumatonta tunnetta, että tekstin laatu kärsii pahasti. Siksi on viisainta lopettaa ja jatkaa myöhemmin. Sillä minähän jatkan. Minä jatkan, vaikka sitten sekoaisin yrittäessäni. Olen vihdoinkin ymmärtänyt, ettei itsensä vihaamisella saavuta mitään. Täytyy luottaa hyvään. Ja puskea vaikka läpi harmaan kiven.

Minä tiedän, etteivät nykyiset aikuiset juuri jaksa kiinnostua maailman pelastamisesta. Suurin osa on luovuttanut ja käpristynyt katkeraan kuoreensa. Mutta en minä syytä heitä siitä. Pelkään, että niin käy minullekin.

Mutta siis. Minä tahdon pelastaa maailmaa. Pala palalta. Minä vain tarvitsen apua. Itse asiassa joka ikisen teistä apua. En väitä, että olisin ainoa, jolla on tällaisia ajatuksia tai että minä olisin joku ensimmäinen nuori idealisti. Miten minä voin edes olla idealisti, kun en ole keksinyt mitään suurta ideaakaan? Tahdon vain sanoa, että positiivisuudella pääsee pitkälle. Kunpa kyynisyyden ja katkeruuden voisi kaivaa kuoppaan ja hävittää. Mitä me lopultakaan niillä teemme? Koska kaikki on mahdollista. Meitä on täällä yli seitsemän miljardia. Sellainen porukka muuttaisi kaiken. Ihan kaiken.

Ja tiedän, tiedän senkin, etten ole kokenut sotaa tai nälänhätää ja että olen oikeasti TOSI hyväosainen, joten minun on helppo puhua tällaista. Mutta, koska kirjoittaminen ja pälättäminen ovat melkein ainoita intohimojani, en voi olla yrittämättä.


// Tästä postauksesta jäi tosi ristiriitainen olo. Mitä minä oikein hain? Maailman asiat ovat niin suuria käsiteltäviksi, että pääni halkeaa.