Minä en pysty. En pysty mihinkään.

Makaan ojassa, jonka liepeillä humiseva tyhjyys hakkaa tärykalvoihin kuoppia. Takaraivon alla on viileää, litisevää, turhaa, kipeää. Ohimoilla kaikki maailman pakotteet tunkevat läpi, minä jään alle. Vajoan jään alle, kylkiä pistelevään kylmään, seitinohueen, kovaan veteen. Joka paikkaan sattuu. Paitsi etten enää tunne itseäni, tunnoton ylimääräisyys hyllyy ympärilläni aaltojen tahtiin, en voi hallita sitä. Miksi en tee mitään?

Olen umpikujassa, nenä vasten pölyistä seinää. Lattialla hiukset, koirankarvat, kivensirut ja ne ajatukset, jotka eivät enää jaksa nousta seisomaan, vievät tilaa toisiltaan. Minä pelkään. Vihaan ja olen väsynyt. En silti pysty nukkumaan enempää.

Ikkuna on muurautunut umpeen. Minä hengitän sitä vasten ja saasta saostuu entisestään. Minä pusken, puren, lyön ja kiskon, jotta ikkuna aukeaisi. Suussa maistuu hiki ja veri, loputon, tunteeton ruoka ja kaikki, mitä se minussa aikaansaa.

Lopulta ikkuna aukeaa, hiljaa naristen, valittaen kuin vanhus, jonka suu ja sieraimet on pakotettu kiinni hengityslaitteeseen, vaikka kaikki elämässä on jo kuollut. Minä jään tuijottamaan ulos, ikkunankamanoiden välissä pääni on kuin kehystetty varoituskyltti elämän, ruuan ja elämättömyyden vaaroista.

Ikkunan takana ei ole mitään.