Miten käy liikuntaluokkayhteiskunnassa? EI KÄY!

//kuvat ovat meitin skotlanninreissulta. Leikin taiteilijaa.


Minä tiedän, ettei pitäisi istua. Istuminen on epäterveellistä. Silti minä istun nyt, niin kuin olen istunut koko päivän; ensin mökkikuistilla, kalliolla, sitten autossa, ruokapöydässä ja nyt tässä. Saan varmasti  peräpukamia, sepelvaltimotaudin, aivoinfarktin, keuhkoahtauman, psykoosin, ihottumaa, nuhan, halveksuntaa, vankilatuomion ja halvimman mahdollisen hautakiven. Kaupan päälle vaaleanpunaisen Nasu-vispilän. Sen voisin ottaakin.

Ei mutta ihan totta. Minua on ahdistanut lähiaikoina paljon ja ahdistaa nyt. Siksi kirjoitan, vaikka olisin voinut kieltää äitiä viemästä koiran ulos ja mennä itse tuonne hikoilevaan, puuskuttavaan, pistävän hajuiseen ja väsähtäneeseen luontoon pyörimään, yksin ahdistukseni kanssa.

Olen oppinut ymmärtämään itseäni - tosin ihan pikkuisen vasta. Kävely luonnossa auttaa minua käsittelemään ahdistustani. Kuitenkin näin kovaan sisäiseen vikinään, rahinaan ja itkuun tepsii vain kirjoittaminen. Paras tulos saataisiin kävelemällä ensin ja kirjoittamalla sitten, mutta koska huomenna lähdemme ajamaan Tampereelle musiikkiteatterileirille kello 6, minun täytyy mennä aikaisin nukkumaan.

Siinäpä se. Minä olen kiittämätön, laiska paska. Äiti maksoi hirveän summan siitä leiristä vain, jotta olisin onnellinen. Ja olenhan minä innostunut. Mutta inhoan kehoani, mieltäni, tapojani ja tottumuksiani niin paljon, etten tiedä, mitä siitäkään tulee.

Minä olen niin hyväosainen. Ei tarvitse kantaa huolta pään päällisestä katosta, ei enää edes siitä ikivanhasta matosta, joka oli murennut kellarikomeroon koinsyömäksi tahnaksi. Se taas sinkoaa minuun uuden ahdistuksenaiheen. En ole siivonnutkaan aikoihin.

Minä tahdon vain olla iloinen. Tyytyväinen. Onnellinen on niin suuri ja merkityksellinen sana, niin tavoiteltu ja korkeuksiin nostettu adjektiivi, etten tohdi pyytää edes sitä.

Minulla on niin paljon päässäni juuri nyt. Mietin esimerkiksi sitä, miksi kirjoittaminen helpottaa. Siksikö, että se on jokin taito, josta saatan olla ylpeä? Taito, jonka varaan rakennan itsearvostukseni. Miten selviäisin, jos menettäisin kirjoittamisen? En voisi pitää itseäni hyvänä enää missään, hukkaisin itseni, lakkaisin olemasta.

Toiseksi minua ärsyttää. Lehteilin juuri päivällisen yhteydessä pariakin naistenlehteä ja hesaria. (Siinä ehkä syy, miksi ateriani ovat niin runsaita ja pitkäkestoisia...) Joka sivulla törmään siihen. Se on kuin sähköisku suoraan alavatsaan, kipu, joka tämän hautovan hikoilun lailla valuu pitkin ohimoitani. LIIKU! URHEILE! Pystyt parempaan! Jaksaa, jaksaa!

Ja pahempaa, pahempaa aina vaan. Suositusten mukaan... Tutkimuksen mukaan... Toinen toistaan timmimmät julkkikset kertoivat liikuntamääristään, reportaasit puhuvat siitä, kuinka lavatansseissakin tanssitaan sykevöiden ja teknisten vaatteiden kanssa, Terveys-osio löytyy joka lehdestä, vaikka sille on  pyhitetty omatkin paksut julkaisunsa, jotka täyttävät puolet kaupan lehtihyllystä. Näin maratoonariksi! Näin testaat hapenottokykysi, lihasvoimasi, kestävyytesi! Näin karistat kesäkilot! Detox-kuuri! Triathlon! Sahara-juoksu! Uimalla Ruotsiin!

Minä pelkään. Pelkään, että tästä on tulossa maailma, jossa lihasmassalla ja aerobisella kestävyydellä ostetaan ihmisenarvoinen elämä. Tarkoitan, että minusta ihmisenarvoiseen elämään kuuluu se, että ihmistä kunnioitetaan, hänen edesottamuksiaan arvostetaan, jopa ihaillaan riippumatta siitä, ovatko ne liikunnallisia vai eivät. Minä pelkään, että urheilusta tulee niin voimakas hyvän elämän symboli, että jossakin vaiheessa liikkumattomat tai ylipainoiset ihmiset syöstään alas yhteiskunnan rattaista. Että pian ei ole väliä, oletko ihmishenkiä pelastava kirurgi tai vaikka eläinten oikeuksia puolustava taiteilija, ellet ole MYÖS juossut kuutta maratonia. Paitsi, etteihän maraton enää ole mitään. Ensin uidaan viisi kilsaa, sitten pyöräillään tuhat ja lopuksi jäähdytellään yksi maraton yhdellä jalalla narua hyppien.

Pian ylipainoisten päälle on hyväksyttävää sylkeä muuallakin kuin internetissä. Pian kaikki, joilla on rasvamaksa tai 2.tyypin diabetes, saavat kuljetettavakseen pakollisen varoituskyltin: "Mattiin tutustuminen voi johtaa epäterveellisempiin elämäntapoihin."

Mitä tahansa voi tapahtua tässä hullussa maailmassa ja minua suututtaa. Älkääkä ymmärtäkö väärin, kyllä liikunta on hyvästä. Silloin, kun se ei tuhoa kaikkea muuta ympäriltään kuin haiseva rikkakasvi.

Ps. Ei tätä oloa helpota se, etten helteen takia OIKEASTI jaksa tehdä yhtään mitään. Mökillä kahden lihaskimppuserkun kanssa oli yhtä tunnontuskaa. "Kyllähän nyt aamureenin vetäsee helteelläkin." Voih.