torstai 24. syyskuuta 2015

Alijäämäinen ylimääräinen - etuliitteistä elämässä


Juuri nyt huomaan huomioivani erityisesti sen, miten naamani ei enää tilankäytöllisen sopuisasti sovi yhden kämmeneni otteeseen nenästä alaspäin. Olen tehnyt sitä aika pitkään, kokeillut sulkea poskeni leukoineen oikeaan käteeni kuin itsensä nappaava kidnappaaja. On tuntunut jotenkin turvalliselta huomata voivansa pitää omaa naamaansa koossa, tietyn raamin sisällä ilman, että posket tulvivat sormien välistä ulos.

Nyt huomaan kirjoittaneeni kappaleen, jonka kirjoittamisessa kirjoituksen aloituskappaleeksi ei ole mitään järkeä. Siinä ei ole mitään syvällistä, ainakaan pintapuolisesti, siihen on vain lämätty jotenkin tosi hämmentävä mielikuva poskiaan puristelevasta pöllöjen sielunkumppanista, ripauksella toteamusta siitä, että näköjään yritän edelleen mittailla ihmisarvoani ihopoimujeni lukumäärästä, etenkin silloin, kun muutenkin ahdistaa. Toiseksi se todistaa, että olen lihonut, vaikka yhdellekään vaa'alle en ole siitä kertonut.


Nyt huomaan sen tajunnanvirran, jonka voimalla yritin kirjoittaa, katkenneen, koska läppärin näppäimet ovat ohuita ja saavat sormen luiskahtelemaan ja koska tiedän tämän taipumuksen, mikä saa minut katkaisemaan kirjoittamisen vähän väliä ja tarkistamaan ylempää, kuinka monta virhettä olen tajuntani tuotokseen tahtomattani sisällyttänyt. Nyt tajuan, että voisin sanoa kaiken tämän paljon yksinkertaisemminkin tai että minun ei ehkä olisi syytä sanoa mitään ollenkaan, koska en lopulta hyödy siitä mitenkään edes itse. Toisaalta peruspositiivinen sisälläni asuva anti-nukkumatti, vaihtoehtoiselta nimeltään tietenkin Antti-Matti Nukku tai Anukku tai englanniksi a Kukku, sanoo, että kello on vasta yhtätoista yli yksitoista ja minulla on lupa toivoa tai ainakin valvoa vielä hetki ja kirjoittaa ihan, mitä minua huvittaa. Miten sattuikin, kyseinen kellonaika juuri tuon lauseen kohdalle.


Nyt ajattelen, että kaikki tämän lukevat pitävät minua ihan unihöperönä.
"Se on yli uniensa", äitini sanoi minusta aina pienenä, juuri siinä vaiheessa iltaa, kun vieraat jo kääntyilivät keittiön tuoleissa ja alkoivat haukotella näyttävämmin ja kehua vielä kertaalleen päivällistä lähteäkseen liukuvammin, ja haisevien jälkiruokajuustojen kuorenpaloja ja niistä valunutta juustohikeä lojui tarjottimella, ja minä aloin vasta saada parhaita ideoitani. Minä vihasin saada kuulla olevani "yli unieni", se sai minut häpeämään, tuntemaan, että olin astunut yli jonkin sellaisen rajan, jonka takana minusta tuli ympäröiviä aikuisia merkittävästi tyhmempi, merkittävästi erilainen. Se tyyppi, joka nauraa vielä, kun muut ovat lopettaneet. Minä olin nimittäin sellainen lapsi, joka nauroi usein vielä, kun muut olivat lopettaneet, mutta oppi nopeasti, että silloin muut kääntyvät kohteliaasti katsomaan muualle ja alkavat puhua käytännön asioista kuten bussilinjojen yhdistymisistä ja minä jään ulkopuolelle. Minulle ulkopuolelle jäämiseksi riitti ja riittää yhä usein se, että minulle tulee OLO siitä, että kuulun eri kastiin tai olen jotenkin tilannetajuton, muuten vain tai siksi, että olen nainen, jonkin ikäinen, kasvissyöjä tai helsinkiläinen. Sillä tavalla automaattisesti luulemassa itsestäni liikoja.



Yhä pelkään olevani "yli" mitä tahansa, ylipainoinen, yli-innokas, ylipirteä, ylimääräinen. Ja aina väärässä paikassa. Yli ei koskaan kuulosta hyvältä, yli on liioittelua, buffetpöydän antimista ylitsepursuava lautanen ja samantien bioroskis. Yli on yltäkylläisyyttä, elitismiä, ylimielisyyttä. Tyhmyyttä, naiiviutta, ilkeyttäkin. Ylikaunis on kaunis väärällä tavalla, jotenkin botoksinen, epäluonnollinen ja epäluotettava. Ylihyvä samaten, se on sellainen asia, joka ajaa ihmiset vaivaantumaan ympärillään, etenkin meille suomalaisille oikeasti hyvä on sellainen, josta löytyy jotain parannettavaa. Jotain, mistä voi saada alennusta tai syyn nyökkäillä seuralaiselle tietävästi ravintolapöydässä, syyn täyttää palautelomake verkossa isoilla kirjaimilla.

Minä pelkään ylireagoivani. Siksi kai niin usein ylireagoinkin, ainakin siinä kohtaa, kun mietin, olenkohan ylireagoinut ja ovatkohan muut panneet sen merkille ja kokeneet myötähäpeää puolestani. Jatkuvasti olen ylittämässä esteitä pääni sisällä. Yli vaan ja eteenpäin, sanoi mummo aitajuoksukilpailussa. Mutta kun en minä haluaisi mennä yli, vaan lävitse. Niin kuin ihmistä korkeammassa auringonkukkapellossa. En läpi, niin kuin sarjakuvahahmo seinästä tai vihanhallintakurssille vihapostia lähettänyt työmatkalainen iltapäiväruuhkasta, kyynärpäätaktiikalla. Vaan lävitse, hitaammin ja tarkastelevammin, oppivammin, kohtaavammin ja niin, että auringonkukat antavat tilaa, vaikka hiukan voimantunnossaan raapivatkin. Tahtoisin kohdata ongelmani juurineen ja ajan kanssa enkä aina vain törmätä niiden kaulaa kuristaviin versoihin.

Sitä kaulaa, jonka jatkoksi on näemmä leuan alle kasvanut jonkinlainen stabiili kerrostuma. Se ei muutu varsinaiseksi kaksoisleuaksi taivutettaessa, koska se ei taivu, vaan on kuin mukana kulkeva turvatyyny. Turha tyyny. Turpakyhmy. Hyi.

Sillä ilmeisesti niin on, että kun ihminen syö ja on surullinen, hän on oletusarvoisesti heikkoluontoinen. Hänellä on kaikkea enemmän kuin kylliksi, siksi hän ei osaa tulla kylläiseksi. Hän on yli ja se on kamalan noloa, muut tekevät sen selväksi, että hän itse nyt ymmärtäisi sen tajuta.

(En puhu nyt itsestäni tai sitten puhun, mutta puhun myös itseni yli ja ympärille, puhun kaikesta, minkä näkökulmiin ja kiehtoviin kulmakarvoihin koen löytäväni yhteyden, puhun kaikesta, mihin kiinnitän huomioni ja mitä haluaisin tervehtiä merkityksellisemmin. Puhun siksi, etten osaa olla puhumatta, vaikka olen minä yrittänyt, joskus se tekisi elämästä helpompaa. Tai ehkä ei tekisi, sillä päässäni minä puhun kuitenkin, en ole löytänyt sellaisia korvatulppia, joilla ajatuspörinän saisi loitommaksi. Olen sisäsyntyinen meluhaitta koko ihminen. Edes ajatusten pakottaminen sulkujen sisään ei auta, ne venyttävät sulkumerkkejä tuosta vaan, ihan purkkana.)

Vaikka pulskistunut olenkin, en ole ylipainoinen eikä kukaan pyri tekemään minulle tiettäväksi sellaista. Mutta metelöin aiheesta muun muassa siksi, että huomaan ikäväkseni syvällä omissakin ajatuksissani kytevän väärän oletusasetuksen siitä, että valtavasti ylensyöjä on automaattisesti itsekuriton, persoonattoman kuoreton kuin kylmähyllyn nakki, jota kuka tahansa voi taivuttaa, koska se ei ole ikinä osannutkaan pitää puoliaan, vaan on kiinnostunut vain leipäjuuston narskeesta hampaissa. Että ylisyöjä on vain laiska tai elämälle välinpitämätön. Ei se niin mene. Itse olen nyt niin väsynyt tähän yksityisyritykseen, jota elämäksikin kutsutaan, etten löydä syytä nähdä vaivaa kehoni kurittamiseksi tai edes hammasjauhannan hillitsemiseksi. Se on kuitenkin vain keho, työhanskat sille, mikä sen sisällä on juuri nyt kivuliaan kädetön. Minua inhottaa minäni, kehossani asuva solmu elämää ja epävarmuutta, siksi minua yhtä lailla inhottaa kiinnittää itseeni niin paljon huomiota, että huolehtisin kaloreista ja kyykkysarjoista. Kohtaisin mieleni epäkohtien ohella vielä kehoni ikävät kulmat, kaiken alla kovan kehikon, jonka pakonomaisesta tunnustelusta olen verrattain vähän aikaa sitten vasta päässyt ensi kertaa eroon.

Kyllä minua kehoni ahdistaa, tavallaan kaipaan aikaa, jolloin olin ali, ali kaikkea tai ainakin alipainoinen. Ei alikaan yhteiskunnassa ole ihanne, mutta ihminen joka on ali, on nöyrempi, kulkee ali yrittämättä yli, on jotenkin säälittävä ja alituiseen varuillaan. (Poikkeuksena tietysti alisuorittaja, se hyh, kammottava ihminen joka on yli, mutta pukeutuu alivaatteisiin, ja jota yhteiskunta halveksuu ja yrittää tökkiä paljastamaan todellisen yliminänsä).

Silloin, kun joku on oletusarvoisesti ali suhteessa vaikkapa ikätasoltaan edellytettyihin suorituksiin, kuten minä olin osastolla, hänen kaikki suorituksensa ovatkin äkkiä ylimääräisiä, positiivisesti. Yllättäviä ja siksi entistäkin hienompia. Sitä "oikeutettua" alitilaa minä haikailen usein, vaikka tiedän, että se on typerää. Sitä, kun osasin ja tiesin, kävin mediakriittisiä ja poliittisfilosofisia keskusteluja somaattisen puolen ravitsemusterapeutin kanssa, neuloin kokonaisen eläintarhan ja kirjoitin romaanin niinä hetkinä, jotka vielä jäivät yli kaiken vuoroin itsetuhoa, vuoroin hoitotahoa vastaan käydyn kamppailun jälkeen. Ja sitten minulle hymyiltiin yllättyneesti ja ihailevasti, kun olin "vaikeasti sairas" - roolini ohella vielä niin paljon muutakin! Minusta oltiin huolestuneita, sain tuntea oloni erityisen tärkeäksi, kun minulta evättiin ulkoiluluvat aina uudestaan tai minua kiellettiin neulomasta sydämeni turvallisuuden vuoksi. Sairas kuulosti silloin niin paljon kauniimmalta kuin terve, koska sairaan kunniaksi tai huomioimisen syyksi tuntui riittävän silkka hengissä pysyminen ja itse syöminen, kun taas terveen piti aina saada äänensä kuuluviin ihan omin avuin, oikeilla ansioilla oikeissa paikoissa, samoista meriiteistä kilpailevassa väkijoukossa.

Pikkulapsi on sallitusti ali, aikuisten seurassa. Sille naureskellaan ylempää, jos se yrittää olla ylempi kuin on. Aikuinen taas on sallitusti vähän yli, työhaastattelussa ja illanistujaisissa kolmannen viinilasin jälkeen ja silloin, kun tietää tietävänsä aiheesta enemmän kuin muut ympärillä.


Mutta entäs tämmöinen, keski-ikäinen yksiseitsemän, joka ei osaa olla enää lapsi eikä tule hyväksytyksi tai osaa astua aikuistenkaan joukkoon, koska on keski-ikäinen väärässä keskikohdassa, väärin välinen, ikähaarukoiden väliin puristumassa kuin lihapulla?

Nyt huomaan, että on jo puoliyö. Että olen kirjoittanut taas pitkästi, vaikka yritän päästä sanoista eroon tai löytää edes jotain uutta. Huomaan, etten ole tuonut riittävästi esille ahdistustani, jotta se muuttuisi muille oikeasti todeksi, farssista ja luotaantyöntävästä erikoisuudesta vain osaksi elämää, sytyttäisi minuun jonkin säälistä kuitenkin vapaan huomiovärin tässä jatkuvasti huljuvassa arjen kiireessä. Tai sitten käytän samoja vääriä keinoja, mitään voittamattomia keskiviikko-kenoja, olen tuonut ahdistusta ja itseäni ilmi taas liikaa, liikaa kuin äitini ennen kaikkiin juhliin ostama ylimääräinen paketti kaikkea, sellainen avaamaton omenahillo, jolle ei keksitty mitään käyttöä, ja joka oli seuraavaan jouluun mennessä jo mennyt kannen alla pinnastaan ruskeaksi.

Nyt huomaan, etten halua olla ylipainoinen, -määräinen tai -mielinen, mutten myöskään alisuoriutuja tai alaikäinen. Enkä sitten kuitenkaan myöskään keskimääräinen tai keskinkertainen. En oikein enää tunnista ajatuksiani, ne eivät kuulosta omiltani, ja lauseet vain piteevät, kun yritän uskotella, että täällä syvällä jossakin minä kuitenkin OLEN, luulisin.

Taidan olla vaikeasti vinksahtanut ja vaativa kokelas tässä elämäni korkeushyppykilpailussa.

2 kommenttia:

  1. Minäkin olen kamppaillut yliolemisen kanssa. Ja sen kanssa, että tuntuu turvallisemmalta olla ali. Yli on pelottavaa. Vaikka siihenhän meidän pitäisi kaiketi tähdätä, edes vähän, uskaltaa olla oikein ylitsepursuilevan ihanasti oma itsensä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta. Mulle vaan niin usein on sanottu, että elämän ja itsenä täysillä olemisen uskallus on yksi loikka, yksi jämpti päätös, joka pitää vaan uskaltaa tehdä. Mun mielestä se ei ole niin. Oon tässä harjoitellut pelkkää hetkestä toiseen aistimista, ilman sanallista itsensä tai ympäristönsä määrittelyä. Se on vaikeaa, mutta onnistuessaan tuntuu avaimelta oikeaan elämään. Kaikkeen sellaiseen, mikä on tärkeää ja mitä haluaa tehdä.
      Syysaurinko, esimerkiksi. En muistanutkaan, että se on näin kirkas. 😊

      Poista