Mahtista.
Jotenkin tuntuu kauhean pöhnäiseltä, pönöttävältä ja pöhköltä aloittaa tämä kirjoitus sanomalla, että on tullut aika. Ei aika tule eikä mene, tässä maailmassa aika on ja säilyy, toisin kuin me ihmiset, meidän ajatuksemme, muistomme, tunteemme ja tuhahtelumme. Toiset asiat pysyvät pitempään, jopa ihmisiän halki, kuten minun rakkauteni alkusointuihin. Useimmat kuitenkin putoavat pois ennen pitkää ja hyvä niin.
Ei sitä jaksa olla loputtomiin onneton. Eikä liioin onnellinenkaan. Toisinaan on pakko murista, viskoa käsivarsia suoriksi, törmäillä seiniin, nauraa silmiin kyyneleitä ja itkeä, kunnes tulee hikka ja jalkoihin iskee vapiseva lamaannus. Toisinaan tuntuu oikealta vain hyräillä, hymyillä, tuijottaa tyhjää tyhjin silmin, hihitellä itselleen ja muille, laulaa puille. Olla luvallisesti tyhmä, tökerö, itsepäinen, epävarma, innokas. Luottaa itseensä ja muihin, tietää kuka on ja mitä arvostaa, mihin tahtoo elämässään vaikuttaa ja minkä jättää mahdollisimman koskemattomaksi.
On ihan jees (kuten Demi-lehdessä aina sanotaan) leikkiä välillä olevansa hirrrrrmuisen älykäs ja erityislaatuinen, yksi iso maailman napa, sellainen arktinen, jota pingviinitkin palvovat. Joskus, kun tuntee olonsa kovin yksinäiseksi, saattaa leikkiä kuolevansa ja käydä läpi jokaisen läheisen ilmeen uutisen vastaanottamisen jälkeen. On ihan okei kuvitella kamaluuksia ja yhtä okei hävetä niitä syvästi myöhemmin.
On okei vihata ja rakastaa itseään vuorotellen ja välissä vain olla ja tuijottaa hupsuja Youtubevideoita pää tyhjänä. Se on okei myös perjantaisin, kun monet vetävät päänsä täyteen. On oikein rakastaa elämää ympärillään ja raivostua sille aika ajoin. On oikein olla välillä "väärin", koska jos kaikki olisivat aina vain oikein, ei oikeutta koskaan kyseenalaistettaisi tai vahvistettaisi.
Minun on nyt tarkoitus puhua itsestäni tässä kontekstissa viimeistä kertaa. Olen muuttunut tämän blogin alkuajoista, uudistunut ulkopuolelta kuin minkä tahansa brändin päivittynyt logo. Tärkein muutos on kuitenkin tapahtunut jossain aivojen hermoratojen seassa, silmien takana, varpushupparin helmaa puristavissa kämmenissä. Sydän sykkii taas kuten sen kuuluu, luut ja ääni kantavat. Ajatukset jaksavat paremmin. Olen kasvanut muutakin kuin kokoa. Ymmärrän nyt, että on suurta ja tärkeää pystyä pohtimaan omia motiivejaan, arvojaan ja ajatuksiaan elämässä, myös vähän sitä, mitä muut ehkä ajattelevat ja tekevät. Yhtä tärkeää on kuitenkin uskaltaa elää ja olla riittävästi ajattelematta. Uupumaton itseanalysointi auttoi minut ulos itse nikkaroimastani hiirenloukusta, mutten olisi päässyt pinnalle asti luopumatta vellomisesta tietoisesti aika ajoin ja luottamatta siihen, että elämä kantaa, painoinpa sitten kymmenen tai yhdeksänkymmentä kiloa.
Tärkeitä kulmakiviä ovat rakkaus ja vapaus. Onni ei ole itseisarvo, vaan tekijöittensä summa. Onnellisuus ei ole minusta edes tärkein tavoite. Voin olla onnellinen, tavallaan, olematta onnellinen. Kun tiedän asioiden olevan kuten parasta on, voin luopua joistakin oman onneni palasista ja tulla siten onnellisemmaksi, mikä on kiistatta hassua. Tällä hetkellä olen aika kyllästynyt minuudessani myllertämiseen. Tiedän tähän mennessä tarpeeksi voidakseni suunnata huomioni tärkeisiin asioihin ympärilläni.
Tällä hetkellä minusta tuntuu, että vapaus on avain moneen. Olen nyt lopullisesti vapaa osastoista, polikontakteista, painonmittauksista, hoitajien katseista ja epäluuloista, lähes kaikista mielialalääkkeistä ja yleisestä mielenterveysbyrokratiasta. Ennen kaikkea olen vapaa omaan kehooni ja ajatteluuni kohdistuvasta vihasta, koulun ja elämisen pelosta, pahimmasta yksinäisyydestä ja kaikesta kulminoituvasta kalvavasta kylmyydestä vatsan sisällä.
Konkreettisesti, oksennus ei enää maistu suussa, eivätkä nutrien pakkausmateriaalit pauku sulaessaan jäästä jääkaapissa. Saan syödä ihan niin monta luumua kuin huvittaa tai olla syömättä ainuttakaan. Saan kävellä sateessa tunteja joutumatta selittelemään mitään kenellekään ja laiskotella olohuoneen omaperäisessä tavarakaaoksessa kuin lapsi kehdossa, huoletta. Osaan taas rakastaa, vihata, itkeä, nauraa ja ahdistua aidosti, helpottua ja hymistä niin, että posket hytkyvät. Osaan näytellä taas silloin tällöin. Puhua kieliä, laskea matikkaa, kirjoittaa runoja ja säveltää ja sanoittaa kappaleita. Uskallan avata suuni ja elättelen toivoa siitä, että pian opin myös sulkemaan sen tarvittaessa.
Hyväksyn melkein kokonaan sen, etten ole kuin yksi ihminen monista, en parempi enkä huonompi. Hyväksyn perfektionistisen luonteenlaatuni ja osaan nauraa sille. Suuntaan sieraimeni kohti tulevaa ja pyyhin pois kovettuneet rippeet menneisyydestä. Myönnän menneisyyteni ja uskon oppivani jatkuvasti lisää myös sen ansiosta.
BEFORE/ENNEN/WTF/ WHY
AFTER/JÄLKEEN/BECAUSE YOU'RE WORTH IT JNE.
Blogin lopettamiseen on monta syytä. Sanotaan, että lukiossa sitä elää elämänsä parasta aikaa. En ota mitään paineita, mutta vietän varmuuden vuoksi koululla niin paljon aikaa kuin mahdollista, nuuhkin seiniä tavoittaakseni rakennuksen hengen ja yritän löytää syvällisen yhteyden kanssaopiskelijoihin. Tai no. Ehkä tämäntyyppinen orjallisuus unohtui jonnekin kuljetun matkan varrelle. Mutta lukio vie aikaa. Minä oikeasti viihdyn siellä.
Toiseksi, olen huomannut, että kaksi vuotta kestänyt vaihtelevan tiivis hoitojaksoni (johon tavallaan luen tämän blogissa avautumisen, oman korvaamattoman terapiamuotoni) on paitsi auttanut minua, myös vaikeuttanut ystävyyssuhteiden solmimista oikeassa elämässä. Käsitykseni siitä, mitä uusi tuttavuus haluaa minusta tietää, on jokseenkin vääristynyt. Usein sanotaan esimerkiksi moi, minä sanon: "Hei, olen sosiaalisesti kyvytön entinen anorektikko, tuleva vegaani, mahdollisesti myös psykologisella tasolla sadomasokisti. Mitä mieltä muuten olet ydinvoimasta?" Toisin sanoen olen niin tottunut pöpöttämään syvällistä sössöä itsestäni, etten oikein osaa sosialisoida nätisti.
Blogin nimi, Pöllöfani, ei enää oikein iske. Pöllöt ovat ihania, mutta niin ovat kaikki muutkin eläimet, joiden asiaa haluan ajaa. Tämä ei koskaan ollut varsinainen eläin- tai käsityöblogi kuten nimi voisi antaa olettaa. Pöllöjä on sitä paitsi nykyään liikaa kaikissa tekstiileissä ja muissa höröttimissä. Kallion lukion hipsteri tai sekopää (molempi parempi, kuten minä) ei voi olla liian mainstream.
En halua leimautua menneisyyteni perusteella. Luultavasti löydän melko pian uuden kanavan ilmaista itseäni sosiaalisessa mediassa. Youtuben olen löytänyt vasta, rakastan sen mahdollisuuksia...
Tämä blogi jää paikalleen, kunnes joku Bloggerin ylläpitäjistä katsoo sen poistamisen aiheelliseksi. Tämä postaus on jo liian pitkä, mutta loppuun tärkein.
Kiitos. Ilman lukijoitani olisin luultavasti seonnut lopullisesti. Yhdessä vaiheessa kommentit ja tieto siitä, että joku lukee ajatuksiani ja miettii kirjoittamiani asioita, olivat tärkein syy jatkaa mönkimistä. Kirjoittaminen on aina ollut minulle tärkein keino itseni ilmaisemiseen ja arvostamiseen. Oli korvaamatonta saada siihen vastakaikua. Kiitos erityisesti Viivi, Saara, Jen, Katariina, Suvi ja Jemina. Kaikkea hyvää.
Maija, aka. riesakuoriainen.
#happiness#healthylife#newbeginning#firstandlasttimeforhashtags#nofilter
