Minun sormissani on taas miljoona pientä halkeamaa. Lapaseni, joista vasen putosi tänään ilmeisesti loskaiselle koulutielle ja jätti oikean yksin olemaan oikeassa, imevät vettä. Imivät. Tai kyllä vasenkin luultavasti yhä imee. Ehkä enemmän kuin koskaan ennen. Ehkä vasen lapanen putosi haalean loskalämmön synnyttämään lätäkköön ja innostui niin imemisestä, että huljuu nyt turpeana ja kylmissään jossakin Helsinginkadun asfalttipainaumassa. Minun käy sitä niin sääliksi.
Minä tarvitsen tällaista. Minun täytyy saada sääliä lapasta, joka oli jo valmiiksi alapuolelta likaantunut, blogissani, jonka nimen vaihdoin Pöllöfanista elämäntilannettani paremmin kuvaavaan. (Tahto Tuuletin on uusi supersankarinimeni. Fan, nähkääs. Menneisyyttään ei voi täysin kieltääkään.) Minun täytyy saada kompuroida adjektiiveissa ja omassa vaikeudessani, kieriä paikoilleen juurtuneissa kielikuvissani niin kauan kunnes se kielletään. Nyt on jo myöhä, ja istun puoliksi salaa virkatun etanan vieressä sängyllä, jossa minun halutaan uskoa olevan nukkumassa. Minun täytyy päästä uudelleen vauhtiin.
Vihreän tuolin aika on tosiaan ohi. Minun isäni istuu siinä nykyään aina, maali halkeilee ja selkänojan puomeja voi halutessaan nitisyttää. Rainbow:n salmiakkipurkka on vaihtunut Sisun samanlaiseen, mustaa teetä menee edelleen muumimukista ja tomaatit luövät tahtia. Hetken minä luulin, että elämä on jo kokonaan toisin. Joululomalla minun ei tehnyt mieli purkkaa eikä EDES tomaatteja! Ahdistus oli tiessään, vatsassa kupli kuin boolimaljassa ja välillä oli ihan pakko vain hihittää ja väännellä käsiä, purra hammasta ja hypähdellä. (Minä olen sellainen, kun olen innoissani. Ihmiset säikkyvät sitä toisinaan.)
Luultavasti minulle kävi niin kuin vasemmalle lapaselleni tänään. Sain maistaa vapautta kaikesta, liitää halki ilman ja olla kevyt, nuori, ajattelematon, ahdistumaton ja hilpeä ennen putoamistani lammikkoon, joka sekin vaikutti aluksi entistä elämää virkistävämmältä. Vasta jokin aikaa sitten tajusin olevani yhä kaulaani myöten vedessä, josta kuplat ovat jo haihtuneet. En voi paeta meritähtimäisiksi klönteiksi vatsaan kiinnittynyttä vanhaa ahdistusta. Minun täytyy jotenkin kaapia se pois, en voi jatkaa näin. Mielialanvaihtelut ovat nyt radikaalimpia kuin vielä koskaan ennen. Tunnin ajan hengitän plusasteiden hikoileman rännän läpi ruohon ja Escadan kesäeditionin kepeyttä, seuraavan tunnin etsin taas kyyneleitä kaikkialta, mutten löydä kuin paloja häpeästä ja hiljaisesta epätoivosta, joka nykii ja tempoilee, muttei pääse ulos, vaan lähtee leviämään suonistoon. Totta puhuen pelkäsin ja odotin tätä jo Onnelan ja Joulumaan porttien välillä Petteri Punakuonolla ratsastellessani.
En ole tottunut tuntemaan. Siitä on kolme vuotta, kun henkinen oli viimeksi näin fyysistä. Äänihuulten alle loukkuun jäävät suru, kateus, epävarmuus, häpeä, pelko ja pettmys painuvat vatsaan ja potkivat kuin syytöksenä siitä, etteivät voi syntyä ulos endorfiinintäyteisenä aitoudenosoituksena, valua poskia pitkin pois ja jättää kehnoa äitiään selviytymään tulevista haasteista vahvempana.
Minä en tiedä kuin, että haluan jatkaa yrittämistä. Vuosi on uusi ja MeNaisten vuosihoroskoopin mukaan tähänastisen elämäni paras. Jos siihen en voi luottaa, niin sitten en mihinkään. Haluan vain olla valmis olemaan kesken murtumatta.
Ps. Edellinen oli Pöllöfanin hautauspostaus, tämä välitaantuma puoliltaöin, jota ei voida vielä kutsua edes uuden blogin kansilehdeksi. Uusi tulee käsittelemään enemmän muita asioita, yritän luopua tyylistä, joka saa jo omatkin korvani surisemaan ikävystyksestä.
