Osaisinko, edes kerran, vain todeta jotain? Töksäyttää ulos niin kuin naula lyödään lautaan. Eipähän enää törrötä.
En taida osata. Kaikki elämässä pitää analysoida, skannata ja pistää pinoon.
Älä nyt, herranjumala, kuvittele vieväsi sitä pinoa kellariin! Etkö näe, että kaikki sivut ovat hiirenkorvalla niin kuin ikkunan takana taipuvat koivut, ne, joiden oksilla jo nykymittapuun mukaan jälkeenjäänyt räntä on kuin räkää, valuvaa ja talvimaista, vanhaa sesonkia, kylmää ja epähygieenistä, missä on kevät, pitäisikö jo ottaa parasta ennen kesää 2013 aurinkorasvatuubi esiin ja haistella sitä tunnelman luomiseksi, mutta tietysti mieleen johtuvat liimaa haistelevat lapset slummeissa, mistä kaikki johtuu ja miksen voi muuttaa mailmaa edes jotenkin, miksi kaikissa äidin ostamissa margariineissa on maitoproteiinia, vaikka yritän olla vegaani ja silti syön kermajuustoa yhdeltätoista yöllä ennen nukkumaanmenoa ja laktoosi-intoleranssinkin piti olla ohi jo ala-asteen puolivälissä, niin sanoivat lääkärit, mutta silti teatteriharjoituksissa voin pahimmassa tapauksessa pieraista kolmesti niin, että kaikki kuulevat sen ja sitten puren peukaloni verille, jotta en häpeäisi, mutta ehkä he kuvittelevat, että sekin on huomionkerjäämistä, miksen uskalla sanoa jotakin tärkeää ja vaarallista sellaiselle ihmiselle, joka ehkää lipuu muuten pois elämästäni kuin laiva, kuin kaarnavene, mikä on olosuhde ja miten se liittyy suhteeseen, mitä on epätoivo ja miten kaukana se on rakkaudesta, missä olen minä ja jos olen tässä, niin kuinka kauan olen, kuinka kauan voin taistella tuulenpuuskaa vastaan, NYT on tarpeeksi hyvä, elämä on mukavaa, kaunista, humoristisen hersyvää ja hengitettävän vaaleanvihreää, en halua, että kaikki taas kääntyy päälaelleen, koska EN TIEDÄ, mihin kulmaan tällä kertaa törmään.
Toisin sanoen, pidä se paperipinkka siinä pöydän kulmalla, jossakin voi olla jotakin tarpeellista. Sekaista täällä on muutenkin, sillä olemme muuttamassa.
