Jossain vaiheessa tässä, ei niin kovin kauan aikaa sitten, uskalsin ajatella, että tässähän minä olen.
Se oli joku ilta ulkona, sen verran myöhään, että Suutarilantien liikennevalot olivat jo sammuneet kuin lapsi kesken lauseen - yllättäen, mutta odotetusti. Oli juuri ja juuri hämärää ja sellainen tuuli, joka puskee poskia litteiksi ja silmiä kosteiksi kuin ranskanbulldogilla. Minulla oli varmaan reppu ja siellä rahiseva läppärinretaleeni, jolla on äänen perusteella vähintään keuhkoahtauma ja karies, mutta joka silti puhisee läpi vaikka maantiedon sähköisten ylioppilaskirjoitusten. Varmasti minulla oli ainakin kuulokkeeni, jotka olen nyt teipannut ikkunateipillä kasaan kahdesta kohtaa, ja niissä mitä tahansa minulle rakasta aina Jari Sillanpäästä The Animalsiin ja Apulannasta Loverecordsin 70-luvun kultakauteen. Jos olin käynyt kaupassa, olin ostanut vähintään noin 1,25 kiloa ulkomaisia terttutomaatteja (1,99e/kg, vaakanumero 41) sekä Pirkan pakastettuja "kukkavihanneksia" (89 senttiä pussi). Mistä tahansa olinkaan tulossa, olin kävellyt Puistolan asemalta noin kaksi kilometriä ja pitänyt edelleen Lyhtytiestä Lampputietä enemmän. Minulla saattoi olla se violetti anorakki, jonka kiristysnauhoihin kompastuu, jollei niitä solmi.
Suutarilantien kulmassa tulin sitten ajatelleeksi, että taivas muistuttaa sellaista vaaleanpunaista hattaraa, jota ei kukaan ei jaksa syödä, mutta joka tuoksuu huumaavasti sekä turvalliselta että vastuuttomalta. Tulin ajatelleeksi, miten monta kertaa olen ehtinyt jo kävellä Puistolan asemalta ja miten monta kertaa enemmän Pitäjänämen asemalta sitä ennen ja miten olenkaan elämäni halki kävellyt. Huvikseni Mustikkamaalle, moottoritien vartta Suomenojalle, mäkeä ylös Lontoon eläintarhaan, vahingossa Otaniemeen, tahallani Myyrmäkeen, spontaanisti Oulunkylään, salaa Pasilaan, pakoon Leppävaaraan, vihaisena Munkkiniemeen, itkuisena Konalaan, ahdistuneena Kannelmäkeen, epätoivoisena Pyynikille, karanneena Mecheliininkatua, umpihangessa Eteläistä Hesperiankatua, väärään suuntaan Mannerheimintietä, rakastuneena Maununnevalle, hurmioituneena Lauttasaareen, myöhässä Munkkivuoreen, sateessa Kamppiin, lumimyrskyssä Töölöön, yksinäisenä Kallioon, päättäväisesti Fuengirolaan, innoissani Samarian rotkon halki, uteliaisuuttani niin pitkälle kuin pääsen. Tuhansia kertoja, kilometrejä ja tunteja.
Siinä Suutarilantien ja Sateenkaarentien kulmassa tuntui tosi turvalliselta seistä päkiöillään ja haistella päivänkakkaroista, pujosta ja piharatamoista raskasta ilmaa, kun hetken aikaa muistin taas, miten pitkälle olenkaan jo tullut.
