Novelli: Kahlaus

Kaikki oli kypsynyt liian nopeasti. Mättäät ja polunvarret ja hiekkateiden reunat puskivat äyräitään ähkyisinä kuin väsyneet sukulaiset, ja valkovuokot nyrjäyttivät niskansa jonottaessaan ohitse. Joki makasi ruskeana ja liikkumattomana, kun sen törmää pitkin kiikkuvat voikukat aukoivat pörröisiä nielujaan kaikille, jotka vähääkään suostuivat kuuntelemaan. Maksaruoho ei sanonut mitään.

Minä ronklasin puolisääreen asti yltävässä vedessä ja syljin sääskiä, kun istuivat naamalle. Vesi oli sen verran kylmää vielä, että ranteet turtuivat ja sormet - suljin nyrkin toisen sisään ja yritin lämmittää. Jalalla ei uskaltanut hirveämmin naarata, kun oli niin liejuinen pohja. Upotti ja maiskahteli, nautiskeli sotkuissaan kuin mutakylvyssä emäsika. Seisoin hetken vielä ja työnsin sitten käden uudestaan melkein mustaan veteen.

Mutta ei siellä ollut kuin hädin tuskin kämmenen kokoisia kiviä. Ja liejuista rihmaa ja karkkikääreen repale, entinen Snickers. Teki mieli kirota, mutta annoin olla, kun oli niin rasvatyyni vesi. Hiki meni selkää pitkin, vaikka jalat olivat jo kylmästä tukkoiset.

Potkaisin vettä askeleen eteenpäin. Lahje kastui. Kiskoin toisen jalan perään ja iskin pohjaan niin kuin isketään, kun halutaan tosissaan eteenpäin niin että kolahtaa ja kolahtikin - kolahti niin että vesi humahti, kohahti kuin katsomo, kun joku jalkapalloilja tekee tyhmästi. Kolahti ja sattui. Ei, vihloi - kipu räjähti päkiästä ylöspäin kuin ammus, mihin helvettiin se kolahti, kipinöi, räiskyi, pisti tähtisäteitä polvesta kylkeen ja niskaan ja silmät niin vetisiksi, että näkö meni hetkeksi, teki mieli kirota ja kirosinkin, kun ei se vesikään enää ollut tyyni. Mihin helvettiin se iski?

Pyyhin sumun silmistä ranteen syrjään ja kokeilin terveellä jalalla. Mikä olikin, oli iso. Pitkittäinen ja pyöreä, sileä kuin varsi. Hetken jo luulin, että sittenkin löysin, mutta tämä oli isompi. Ja tässä oli säikeitä ja ei, rengas, toinen. Tämä oli polkupyörä.

"Tarviikko apua siellä?"

Käännyin niin, että nisahti.

Töyräällä seisoi sälli. Ei minua vanhempi, tai ehkä korkeintaan kaksi vuotta. Hiukset silmillä ja kädet taskuissa.

"Kuulin, kun huusit", se sanoi, eikä ottanut edes käsiä taskuista. "Osaakko uida?"

Seisoin säärtä myöten joessa. Sillä oli naama niin sileä, että se ei vitsaillut, se piruili.

"En", heitin vastaan. "Mutta tässähän sitä oppii."

Se maleksi lähemmäs, kädet taskuissa niin, että joka askeleesta tuli omituinen kokovartalokäännös. Pysähtyi vasta, kun oli ihan reunalla. Sillä oli pisamia niin paljon, että naama näytti muurahaisten kestikievarilta. Juhannuksena.

"Mitä sää sieltä kaivat?"

"Minä mitään kaiva."

Nyt se jo kehtasi nauraa.

"Kaivathan."

Minä käänsin selkäni sille ja siirsin jalkaa liejussa, mutta kipu iski taas niin, että oli pakko irvistää.

"Ja irvistelet. Kaivat ja irvistelet, vaikka on näin kaunis päivä."

Käännyin taas niin, että nisahti.

"No mitä itse? Maleksit ja vinoilet niin että sääskiä lentää suuhun."

Sitä nauratti.

"Mikä noin pistää vihaksi?"

En heti keksinyt vastausta. Tarkemmin kun ajatteli, niin vastausta ei ehkä ollut. Mutta oli kuuma - ja kylmä -  aurinko paistoi silmään, jalkaan sattui ja hävetti. Vedin henkeä keuhlot täyteen ja sain jonkun siitepölyhiukkasen sieraimeen. Yskitti.

"Niin kenellä lentää sääskiä suuhun?"

Ei se piruillutkaan, se veisteli. Käänsin sille selän ja jatkoin syvemmälle.

Aurinko meni pilveen. Tervalepässä itki västäräkki, ja joen pintaa niisti parvi järjettömän pieniä hedelmäkärpäsiä. Selän takana oli niin pitkään hiljaista, että oli pakko kääntyä ja katsoa, oliko se siinä vielä.

Oli se. Istuutuneena törmälle kuin valtaistuimelle.

"Mitä sinä vielä tahdot?"

"Mitä itse? Kyllä täällä saa ihminen olla."

"Ole pois."

Aurinko tuli pois pilvestä ja meni heti seuraavaan.

"Sellasta tässä mietin, että jos ehkä kalahaavia kaipaat."

Minä menin siltä seisomalta niin liikkumattomaksi, ettei sitä voinut enää perua.

"Niin että jos kaipaat, niin mulla on se tuolla. Oli takertunu osmankäämipuskaan tossa vastarannalla."

Minä en voinut kuin kääntyä katsomaan sitä taas. Mikään ei nisahtanut, kun käännyin rauhassa. Myönnyin.

"Mistä tiedät, että se on mun?"

"Mää näin, kun sää viskasit sen tonne jokeen eilen illalla ja lähit heti pois, ettei kukaan huomaa."

Minä kahlasin sen luokse törmälle. Se ei noussut ylös enkä minä istunut sen viereen.

"Ja nyt sä sitten kysyt, että miksi mä sen sinne heitin. Että olinko perhosia pyydystämässä."

Se virnisti niin, että muurahaiset menivät ruttuun.

"Enkä kysy. Kyllä mää tiedän, että sää käyt täällä vaan uimassa. Tai mitä nyt joskus kaivamassa ja irvistelemässä."

Irvistin, tahallani. Se katseli horisonttiin ja uikuttavaan västäräkkiin.

"Kun sitähän määkin täällä vaan teen. Kaivan ja kahlaan. Mää hukkasin mun fillarin tänne jo viime kesänä. Eikä oo tullu vastaan."

Odotin niin kauan, että se katsoi taas ja sanoin vasta sitten.

"Tuolla pohjassahan se makaa. Mursi mun jalkani melkein. Että herra on hyvä vaan ja hakee."

Sen kasvoilta hävisi kaikki vinoilu. Kulmakarvat katosivat, kun se nosti niitä niin kuin lapsi.

"Piruilekko?"

"En."

Se nousi ylös ja sen kasvoille levisi hölmö virne. Ja sitten se kahlasi jokeen niin että roiskui, vaikka sillä oli pitkät housut jalassa. Ja hihkui.

"Täm on ihan täynnä vettä! Siis runko. Tule nyt auttamaan, hyvä mies!"


--


Aurinko tuli aikanaan ulos pilvestä ja haukotteli sitten koko vastarannan leveydeltä, vei tilaa. Pyörä kuivui koivua vasten pystyssä. Sen rungosta valui vettä yksi pisara kerrallaan.

Minä lojuin mahallani pistelevässä ruohikossa, ja se lojui aika lähellä selällään, vihelteli.

"Mitä varten toi pyörä edes meni jokeen?"

Se oli hetken hiljaa. Mutta sitten taas - virnisti.

"Piti yrittää BMX:ää."

"Mitä?"

"Temppupyöräilyä. Mutta oli vääränlainen pyörä. Ja vääränlainen mies selässä."

Kuivuva pyörä piti jatkuvaa tiputusta. Aurinko painui. Tuuli tuli jostain. Västäräkki itki vieläkin.

"Sinä tiedä mitään siitä, mikä on vääränlainen mies", minä sanoin ihan yhtäkkiä.

Se kääntyi kyljelleen, silmäsi minua suorassa kulmassa. Tuijotti.

"Miksikä en?"

"Sä olet oikeanlainen mies. Ihan kaikessa."

"Ja sää et ole vai? Sikskö vai, ettet osaa kalastaa? Vai sikskö, ettet kehtaa myöntää sitä?"

"Kyllä voin myöntää. Mutta ei se siitä muutu."

"Kalastaminen vai?"

"Mikään."

Tuijotettiin hetki. Ja sitten tuijotettiin taivasta. Se yritti aloittaa monta kertaa, minä kuulin.

"Muuttuuhan", se sanoi lopulta. "Koko ajan."

Minä en katsonut sitä.

"Mää en ole kysyny sulta edes sun nimee."

En katsonut vieläkään. "Ei sitä ole."

"Ehkä ei vielä."

Jokin sen äänessä pakotti mut kääntymään. Taas niin, että nisahti. Sillä oli silmissä jotain töhnää.

"No mikä se sun nimi sitten on?" minä kysyin.

Se hymähti.

"Sanotaan vaikka, että Ihan kohta."

Västäräkki oli lakannut uikuttamasta. Pyörä kuivui. Oltiin hiljaa taas. Tuijotettiin, muttei taivasta.

"Meinaatko?"

"Meinaan meinaan."


Aurinko painui oikeasti, tahallaan. Nurmilauha, se se kai oli, nuokkui heinikossa olematta kenenkään sormissa sen kummemmin kukko kuin kana. Osmankäämin ainoa sormi sojotti koilliseen - väitti tietävänsä, mitä oli tulossa.