Havaittua

- Tänään olin vähällä pudota kartonginkeräyslaatikkoon.

- Gigantin parkkipaikalla tuoksui kiivaasti joululimppu.

- Silmälaseista irtosi toinen nenätyyny, ja Specsaversilla sanoivat, että vääntele vähemmän.

- Suru on aina jonkun oma. Siksi surua ei voi ottaa toiselta pois. Vaikka surun syytä ei voi omistaa, suru on aina omistettava.

- Toissapäivänä K-marketin kassatyöntekijä joutui avaamaan kukkaroni puolestani, koska sormeni olivat niin kohmeessa. Jaoimme yhden hymyn. Jonossa joku sanoi "no niin" ja hengitti sisään nenän kautta, mutta ei sittenkään järin aggressiivisesti.

- Suru ja tragedia ovat aina itsessään yksityisiä, mutta selviytymisen kokemus on yhteinen. Siksi onnelliset loput itkettävät.

- Ihastua on ihastua ajatukseen minästä toisen ajatuksissa. Rakastua on ihastua ajatukseen joistakin yhteisistä ajatuksista.

- Pölynimurista katkesi suutin, ja esiin nousi ajatus, että vääntele vähemmän.

- Toteaminen on parhaimmillaan traagista, kaunista, rohkeaa, lohdullista, kivuliasta, voimakasta ja helppoa koska sen ei tarvitse olla loogista, pelkästään rehellistä. Toteaminen on aina selittämistä samastuttavampaa, koska toisen toteamus jättää luvan ja tilan oivaltaa itse.

- Halata on ihan eri asia kuin halailla.

- Ihmisen maailma on aina epäsymmetrinen ja vinossa. Se on kauheaa yksin ja riemastuttavaa yhdessä.

- Ihmisten polut risteävät helpottuessa, koska pelko on kiinni kohteessaan, mutta helpotus reflektoi jo tapahtunutta. Pelko kamppailee vastavoimaansa vastaan, mutta helpotus hakee vertaistaan. Siksi yhteisöt, jotka rakentuvat yhteiselle pelolle ja vihalle, jäävät riippuvaisiksi pelon ja vihan kohteista ja muodostavat siteen niihin, eivät yhteisön jäsenten kesken. Yhteisen pelon varaan kasvaneet ryhmät ovat yhteisen helpotuksen velkaa, ja hajoavat siksi helposti pelon kohteen vaihtuessa.

- Kylmää keitettyä kukkakaalia ei kannata syödä ketsupin kanssa, vaikka sinänsä tykkäisikin molemmista.

- "Antaa ymmärtää" on julmin tapa tappaa ajatus, koska "antaa ymmärtää" ei avaa keskustelua, vaan sulkee sen. Keskustelutta jäävä jää kaksin häpeänsä kanssa.

- Rehellisyys ei ole totuutta, vaan pyrkimys. Rehellisyys on aina sidoksissa subjektiinsa ja käsillä olevaan hetkeen, kun taas silkka totuus on pohjimmiltaan objektiivista, subjekteista riippumatonta ja yleensä ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa rehellisyyttä merkityksettömämpää. Siinä missä totuus on maailman luonne, rehellisyys on viestintää. Rehellisyyttä ei tarvita, jos vuorovaikutusta ei ole. Siksi ihminen voi olla itselleen rehellinen vain ollessaan suhteessa muihin.

- Jaettuun rehellisyyden kokemukseen on helvetin vaikeaa päästä, mutta kun siihen on päästy, ei ole enää mitään pelättävää.

- Taiteeksi riittää tarkka havainto.

- Jaettu havainto on jo oivallus.

- Rehellisyydeksi riittää hämmennys.

- Asiat ovat olemassa sanomattakin. Sanominen saattaa helpottaa, koska sanottu on aina jaettu ja siten tunnistettu ja tunnustettu, eli yhteinen. Yhteinen taas on väistämättä enemmän olemassa, ja siten heti vähemmän hirvittävä.

- Katse riittää.

Kuulehan nyt

On taas niin hankala taivas. Täysinään veden harmaaksi tekemää tyhjää. Raskaat, rauhattomat maan laatat nukkuvat päällekkäin kuin hylkeet, ja loputon sumu vetää kivuliasta reunattomuutta perässään kuin viittaa tai rekeä. Jalaksissa liiskautuvat menijät joutuvat aina jonnekin.

Niin haluaisin nyt päästä irti tästä päästäni, joka kuulostaa vialliselta. Pois pois, nukkumaan johonkin nukkaiseen nurkkaan, jossa saisi olla myös joku koira kyljellään ja jouluvaloja.

Itku löysää köysiä hätäisistä sisälmyksistä, muttei loputtomiin voi itkeäkään. Eikä vinoilla. Ei iän kaiken naurahdella ja hieroa leukaansa. Yskähdellä, pyydellä anteeksi ja selittää itseään muotoon. Yrittää olla jonkin sortin pähkinä tai keraaminen päästäinen. Harmiton, mutta ehdottoman särmikäs. Sekä tietysti sellainen kaiken nähnyt aikuinen, joka tunnistaa, milloin on tarpeellinen ja milloin vain itsestään tärkeä lisä, epähedelmä tai samppanjavispilä.

Taannun lapseksi taas, pihoille ja poluille ja kaiken maailman kuvitteellsiin haalareihin. Juuri kun luulin, etten enää menisi nenilleni häkellyksestä.

Olen pelkkä itseni yksi kylki. Yritän olla niin oikein, etten ole enää oikeastaan ollenkaan.

Kuuntelehan, sanoisin itselleni nyt, jos osaisin olla itseni äiti. Kuuntelehan nyt. Hengitä. Vie roskat. Heitä yksi läppä, niistä nenäsi ja lämmitä itsellesi vähän pakastevihanneksia. Sitä kutsutaan arjeksi. Et voi elää sitä etukäteen etkä hengiltä. Hengitä.

Mutta kun pelottavat. Pelottavat elämän kaikki raajat. Se menee ja huitaisee mut vielä kumoon epähuomiossa tai astuu päälle.

Pelottaa kirjahylly, jossa on sikin sokin pölyä, pehmoleluja ja hirveän tärkeitä kirjoja lukemattomissa pinoissa. Pelottaa matto, jossa on muotoisiani painaumia ja murattiköynnös, joka yhtenä yönä vaan meni ja kuoli. Pelottaa epäjärjestelmällisesti käytetty pöhkö raha, kuivahtamaan päässyt kesivä hius ja ajan järjetön nälkä. Pelottaa, etten ehdi oppia tuntemaan siskojeni lapsia, entisiä, nykyisiä ja tulevia sukulaisia tai taas toiseksi käynyttä isää, jonka päivää en pysty huomenna viettämään tai edes yhtäkään uutta oikeaa ihmistä, kun olen niin helvetin hidas tuntemaan ja koko ajan matkalla jonnekin. Pelottaa huomisten sikinsokinen tulva ja se, jaksanko koskaan todella opiskella, valmistua, ajatella, ratkaista, paneutua tai pakata muuttolaatikoita. Pelottaa, löydänkö mistään uutta kotia tai kaltaista. Pelottaa, onko kohta enää mitään, minkä edestä vaikka kuolla, kun maailma maisemineen niin kovasti kuolee jo. Pelottaa, ehdinkö enää hiihtämään. Pelottaa, ettei mikään jää tai varsinkaan odota. Pelottaa oma keskikohta, selän ja navan välissä, jota ajatuksen kohtuuton kämmen pitää nyrkissä, vaikka voisi ihan hyvin tehdä sisässäni vaikka palapeliä tai kintaat villalangasta, siellä ahdingon turraksi pureman suoliston alla. Itse asiassa tahdon epätietoisena rääkyvän vatsaontelon oheen hyväntahtoisen maksan, joka kuuntelee pallean kanssa hyvää musaa yhteisillä kuulokkeilla.

Kuulehan, sanoisin itselleni nyt, jos osaisin olla itseni äiti. Tai isosisarus. Tai muuten vaan hyvä tyyppi. Kuulehan nyt. Älä pure hammasta noin, teet itseesi reiän. Vie koira ulos, siellä on polunvarressa katuvalot, ja kuuntele Harry Potterin sountrackia Spotifysta. Saat huomata, että siellä on joen varressa kuolleita lehtiä, käytettyjä kondomeja, juolaheinää, oravia ja seikkailuja melkein sulassa sovussa. Tee hyvä pieni kierros kylmässä ja puhahtele. Kuvittele vierellesi karhu, jolla on hyvä katse tai se hieno hirvi, jonka kanssa kerran halasit. Eivät juttele turhia.

Jos olet olemassa vielä, kun palaat, niin siitä on hyvä jatkaa. Saatpa nähdä. Kyllä sitä saa olla vaikka sitten päästäinen, jos niikseen tulee. Välillä.