Läpinäkymättömyyttäänköhän

Hiljaista, lämmintä valoa väikkyy taas läpi pakoputkien päräyksiä räksähtelevän ilman ja puolipimeän pensasaidan. Sitä tihkuu sateen täplittämiin ikkunoihin kullankeltaisiksi pyörylöiksi, pimeässä vaeltaviksi heijastumiksi jonkun keittiönpöydän yllä riippuvasta kattovalaisimesta. Sade takoo kuistin pöytää kuin lapsi, joka ei osaa vielä oikein kertoa, mikä suututtaa, mutta huomaa, että unettavaan hikkaan asti itkeminen helpottaa. Taivas irvistää. Ilta kääriytyisi jo siniseen, tippuilevaan hämärään, jos sateen paino väistyisi sen tieltä.

Yle Teemalla Shakespearen kunniaksi juhlittu esityskavalkadigaala lipuu päätökseensä arvokkaasti kuin alttarille asteleva viisikymmenvuotias. Silmät läikkyen varmaa, uhmakasta ylpeyttä, askel lyhyempänä ja vakaampana kuin joskus nuorena. Britannian arvostetuimmat näyttelijät kerääntyvät nousevaksi rykelmäksi ledvaloköynnösten keskelle kohotetulle näyttämölle. Shakespieren kasvojen tyylitellyt raamit ovat tulessa. Televisiossa ilotulitusten röykkiön ääni jää jousiorkesterin taakse. Musiikki pauhaa kohtalokkaasti, mutta nöyrästi.

On kuin maailman koko teatteria rakastava kansa asettuisi yhtä aikaa kunnioittamaan historian
vaikutusvaltaisimman näytelmäkirjailijan perintöä. Tunnelma on kuin kuiskaus pimeässä. Kiitos. Me jatkamme tästä.

Minä olen yksin kotona, kätykolu, eli kämppä tyhjänä koiraa lukuunottamatta. Katsoin Avaran luonnon. Täpläkaurisuros kuoli. Ja joku kuoriainen oli olevinaan ampiainen. Avarassa Luonnossa sitä sanottiin nerokkaaksi suojaväritykseksi. Ala-asteella sitä olisi sanottu matkimiseksi.

Tänään olen etsinyt paljon tietoa netistä. Ja ollut ihan kamalan ahdistunut. Olen ollut ahdistunut, sitten ahdistunut siitä, että olen ahdistunut enkä esimerkiksi sisuuntunut, sitten ahdistunut siitä, mitä olen tehnyt, koska olen ollut ahdistunut. Olen viljellyt itsekseni ääneen niin mustaa huumoria, etten enää ole osannut sanoa, onko se huumoria vai vain mustaa. Niin mustaa, ettei siinä enää erota omia ääriviivojaan.

Olen tehnyt suunnitelmia ja perunut niitä. Ja tehnyt uudestaan. Olen vihannut sisäänpäin, ulospäin ja toisinpäin. Olen tehnyt matikkaa. Ihan vähän. Ja maannut huoneeni matolla kuvittelemassa. Kirjoittanut, rypistänyt, suoristanut, kumittanut ja heittänyt roskiin. Ja tallettanut. Olen tökkinyt puhelimeni näytöllä 2,99 euroa maksanutta tietokilpailusovellusta lukiobiologiasta. Kysymyksiä on ehkä 20 erilaista ja niihin pitää vastata kerta toisensa jälkeen uudestaan saadakseen pieniä kuvitteellisia kolikoita pienen kuvitteellisen sivistyksen kerryttämiseen. Joskus toivon, tänään etenkin, että voisin itse olla pieni ja kuvitteellinen.

Tai vain se ampiaisennäköinen kuoriainen kuninkaantammen rungolla Avarassa Luonnossa.

Mä nään jatkuvasti kivuliaita unia. Herään hämmentyneestä sykkyrästä. Itku on kuin sisäistä verenvuotoa - paljon tuhoavampaa valuessaan sisäänpäin ja jättäessään silmänurkat kuiviksi ja epätietoisiksi.

Mulla on kamala tarve syöksyä ihmisiä kohti, tarrata kiinni, olla heikko ja silti tärkeä. Mutta mä en uskalla luottaa, että olen, koska se kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta. Mä en uskalla sille jäälle, joka murtuessaan painaa mut kantensa alle, hievahtamattomaan pyörteeseen. Kylmä vesi ei turruta, se potkii syvälle ja sylkee päin näköä. 

Se olen minä, joka sylkee ja potkii. Minä, joka puhun itselleni rumemmin kuin suomalaisen arki-iltaisin esitettävän draamasarjan stereotypisinkään kyynis-depressiivinen nahkatakkijäärä. Jos vain voisinkin jättää itseni taakseni, sopia yhteisymmärryksessä itseni kanssa, ettemme minä ja minä ole enää tekemisissä, koska se on parempi meille molemmille. Että voimme erota ystävinä, koska se johtuu vain minusta. Jos vain voisin kieltäytyä yhteistyöstä sen itseni kanssa, joka huutaa, haukkuu, mulkoilee, syyttää, kavahtaa aina minut nähdessään. Se leijuu ympärillä, tällaisina aikoina aina vain lähempänä, vääristää maisemaa kuin saippuakupla. Kuljen kultakalamalja päässä ja uskon vilpittömästi, että se suojaa minua, vaikka oikeasti sen ainoa tarkoitus on viiltää kasvojani, kun kaadun, saada minut tuntemaan itseni tyhmäksi, arvottomaksi ja tuskaiseksi.

Teemalta tulee nyt dokumentti Queenista ja koira pyytää katseellaan, että kääntäisin sateen pois päältä. Se haluaisi työntää kuononsa mutaan kastelematta tuntokarvojaan.

Minä pelkään itseäni enemmän kuin mitään. Enemmän kuin korkeita paikkoja, vauhtia tai kipua. Enemmän kuin pimeää. Minä itse olen ainoa, joka onnistuu kääntämään kaiken nurinpäin, vääräksi ja iljettäväksi. Minä pelkään epäonnistumista niin kovasti siksi, etten pysty välttelemään itseni katsetta sen jälkeen.

Pienenä aina ihmettelin lauantai-illan romanttisten komedioiden kauniita naisia, jotka päätyivät jossain vaiheessa elokuvaa kieltämään omat tunteensa, koska olivat mielestään niin rikkinäisiä ja vaikeita eivätkä halunneet potentiaalisen kumppanin (joka yleensä oli Hugh Grant) kärsivän takiaan.

Nyt ymmärrän heitä vähän paremmin. Eivät he varmaan oikeasti kumppanin tunteita varoneet. He saattoivat kyllä väittää itselleen niin, mutta oikeasti he varoivat itseään. Odottivat ja pelkäsivät sitä hetkeä, jolloin ovat olleet liian pitkään mahdottomia ja epävarmoja, ja kumppani kyllästyy todistelemaan rakkauttaan. He odottivat murskautumistaan. Sitä omista tunteista koostuvaa jyrää, joka jättää jälkeensä vain muodotonta tohjoa. Ja niitä omista tunteista koostuvia räyhähenkiä, jotka saapuvat tohjon ylle ilkkumaan ja syyttelemään. Oma vika! Kehtaatkin olla noin itsekäs! Nouse ylös!

Minä olen nyt ensimmäistä kertaa uskaltanut ottaa yhteyttä rakkaimpiin ystäviini jyrän alta. Minun jyräni alla on ensimmäistä kertaa toiminut wifi. Tai sitten se on toiminut ennenkin, mutten koskaan ole uskaltanut kokeilla.

Kun he vastaavat kauniisti, minä pakahdun niin, että minun tekee mieli tukkia heidän suunsa. Liian kauniit sanat saavat minut tolaltani, etsimään epätoivoisesti säröä, sitä kohtaa, joka todistaa, että kaikki särkyy pian eikä ole enää mitenkään korjattavissa, sillä kaapissa oleva superliima on kuivunut tuubiinsa eikä uutta enää saa mistään, koska kaupat ovat kiinni.

Aivoni kiusaavat minua unilla, joissa osaan luottaa. Unilla, joissa nukahdan halaukseen. Herään tyynyliina kaulan ympärillä ja peittonikin vieroksuu minua.

Äskettäin eräissä näytösluonteisessa tilaisuudessa tapahtui niin, että minä menin paniikkiin. Vajosin kokonaan itseni sisään ja olin tukehtua sinne. Koko syvään vyöryvän tapahtumasarjan käynnisti silkka havahtuminen siihen, että olen joskus ollut yhden noista katsojista verkkokalvoilla ja se on varmasti pitänyt minua pähkähulluna. Koin tarvetta todistaa, etten ole. Olin varma, että olen raadin silmissä iljettävä, pelottava ja sekava, mielistelevä etana, joka kuvittelee olevansa jonkinlainen sensuelli, vilpitön karitsa, mutta onkin susi lampaan puvussa. Tietenkin tulin esittäytyneeksi juuri sellaisena, koska pelkäsin niin kovasti. Pelkäsin, että minun ajatellaan yrittävän nuoleskella, joten varoin ja yritin todistella, että ei, olen itsenäinen taiteilija. Tietenkin seurauksena oli pakokauhunomaista, nuoleskeluksikin helposti tulkittavaa säntäilyä, anteeksipyytelyä ja pakottamista, unohtelua, sulkeutuneisuutta ja suunnatonta, polttavaa häpeää. Kadotin kaiken koskaan vähääkään valmiiksi ajattelemani, koko kykyni olla olemassa itse ja havaita. Olin vain sekava, henkeä haukkova, itse itsensä traumatisoiva ihmisraunio, joka kaikessa luotaantyöntävässä kamppailussaan ei ollut edes säälittävä, vaan ruma.

Ruma tavalla, jota en juuri ole suostunut itsessäni näkemään. Ruma sisältä, rujo ja rikkinäinen. Kuin eläin, joka on valmis raatelemaan vain siksi, ettei tiedä ollenkaan, mitä tapahtuu. 

Tunsin itseni uhatuksi, ennen kaikkea sisältäpäin. Tiesin, että joka ikinen teko vie minut syvemmälle nöyryytykseen, mutten enää voi perääntyä. Samaan aikaan nöyryytyksen repivyys esti minua rikkomasta kaikkia raja-aitoja, jätti minut kellumaan kiehuvaan veteen vailla mahdollisuutta pelastautua kummallekaan rannalle. Halusin pyytää anteeksi ja poistua, unohtua, mutta samaan aikaan mennä lopullisesti sijoiltani, osoittaa raadille, etten luule itsestäni liikoja, osoittaakseni itselleni, etten anna raadin luulla, että luulen itsestäni liikoja, koska se tarkoittaisi sitä, että ehkä luulen itsestäni liikoja. 

Kadotan itseni, koska en enää osaa uskoa olemassaolooni ilman toisten mielipiteitä. Kun olen yksin, olen pois päältä. Se on surullista, koska vuosia aiemmin minulla oli kokonainen maailma ympärilläni, minne meninkin. Oma maailma matkakoossa. Mielikuvitusrengas, suunniteltu arjen kuohuista selviämiseen.

Nykyään se rengas tyhjenee sitä mukaa, kun sitä yrittää täyttää. Pihisee itsensä hämmennyksiin. Tukehtuu omaan uloshengitysilmaansa. 

Nykyisin tarvitsen hyväksyviksi tulkitsemiani katseita renkaan täyttämiseen, kun ennen siihen riitti kiehtova tuoksu tai tienposkessa hyppivä valovoimainen varpunen.

Välillä saan kyllä tunnelmista kiinni. Etenkin aamubussissa, jossa käy kollektiivinen aamutuhina, ihmiset painuvat toisiaan vasten kaarteissa ja Käpylän kohdalla ison toimistorakennuksen ikkunoista heijastuu korkeaa, jylhää valoa. Tai Vallilan kohdalla, kun pienet puiset talot ovat ihan karnevaalikeksien värisiä ja näyttävät vain aavistuksen palelevaisilta isoa tummanpuhuvaa kaupunkikaarretta vastapäätä. Tai Tuomarinkartanon niittyjä viistävällä asfalttitiellä, kun heinän yllä riippuva usva näyttää auringon untuvapatjalta.

Minä saan tunnelmista kiinni, kun tunnen itseni kokonaiseksi. Suurimman osan ajasta tunnen kuitenkin kuin keskiössäni olisi reikä; aukko, josta kaikki hyvä valuu pois. Kuin pahvikahvimuki, joka jättää renkaita jälkeensä ja väljähtyy sisältä. Tai aita, johon revenneestä aukosta joku on jo ryöminyt tiehensä.

Postaukseni toistavat itseään, koska elämäni pyörii kuin kasetti edestakaiskelauksella. Se on tietysti oma vikani. 

Tapahtuu paljon hyvää. Enemmän kuin osaan ottaa vastaan. Takerrun pahaan, ettei hyvä pääse niskan päälle, tekemään minusta helpottunutta. Helpottuneena en ole varuillani, en saa jalkoja alle, kun putoan.

Postaukseni eivät toistaisi itseään niin paljon, jos uskaltaisin sanoa ääneen ne asiat, joita nyt yritän puoliksi itseltäni salaa sirotella rivinväleihin. Se huuto, jonka pelkään murustuvan kelmeän merkityksettömäksi ironiaksi, kyyniseksi kihinäksi tai loppumattomaksi pimeäksi. Huuto, joka menettää voimaansa, kun sen antaa valua ulos sen sijaan, että sen huutaisi menemään. Rikkoisi lasin, jota vasten on tottunut painautumaan.

Minä hengitän hädissäni huuruun sen ruudun, joka on ikkunani ulos tästä. Se on lohdutonta, ihon rusinaksi puristavaa vesihöyryä, jonka läpi en pian enää näe. Huurusta tehty, painava huntu, jonka takaa ääriviivat eivät erotu.

Yritän saada itseni uskomaan, että olen täällä yhä.

Sillä on oltava väliä.