"Minun" saattaa olla ensimmäinen sanan "minä" sijamuoto, jonka lapsi oppii. Sitä kuulee hiekkalaatikolla ja kauppajonossa. Heti, kun lapsi ymmärtää olevansa muista erillinen yksilö, ajatus asioiden kuulumisesta juuri minulle alkaa kiehtoa.
Omistamisen ihanuus piilee pitkälti geeneissämme; meillä on tarve varmistaa, että tulemme toimeen eikä kukaan syö hankkimaamme ravintoa nenämme edestä. Lisäksi haluamme näyttää itsellemme ja muille, keitä olemme. Eläinmaailmassakin esiintyy jonkinlaista omistamisella rakennettavaa imagoa: elinympäristöä ja reviiriä muokkaamalla etsitään kumppania ja pidetään loitolla vihollisia. Minun alueeni viestii minusta. Siksikin meistä tuntuu turvalliselta voida rakentaa ympäristömme sellaiseksi, että se peilaa sisintämme mahdollisimman hyvin.
Ihmisen rakentamissa yhteisöissä omistamisen merkitys on vaihdellut pröystäilyn ihannoinnista sen halveksuntaan. Pääsääntöisesti omistamalla on kuitenkin pönkitetty omaa asemaa ja vaikutusvaltaa sekä turvattu taloudellisesti nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Erilaiset statussymbolit kodinsisustuksessa, pukeutumisessa, huveissa ja hyödykkeissä ovat eri aikoina toimineet vahvana indikaattorina omistajansa varallisuudesta ja siten myös esimerkiksi sosiaalisesta elämänpiiristä, perhetaustasta ja mahdollisuuksista. Myös muoti ja trendit rakentuvat omistamiselle; yksilön omia valintoja korostavassa yhteiskunnassamme ne viestivät toteuttajansa arvomaailmasta ja kiinnostuksenkohteista. Omistaminen on kautta aikojen ollut merkittävimpiä ihmisten keskinäisen viestinnän välineitä.
Nykyhetken individualistisia menestystarinoita ihannoivassa yhteiskunnassa ihminen harvoin jää asuttamaan sukutaloa ja viljelemään isoisänsä peltoa. Esimerkiksi Pohjoismaissa kotoa muutetaan maailman mittakaavassa hyvin nuorina, alle 25-vuotiaina. Kotinsa sisustamalla ja kulutusvalintansa räätälöimällä ihminen rakentaa ympärilleen turvallista pesää, jota katsomalla voi muistaa, kuka on.
Omistamisen rooli ihmiselämässä on niin suuri, että puhe jakamiseen perustuvasta talousjärjestelmästä tuntuu ymmärrettävästi kaukaiselta ja hankalalta. Sosislistinen ajatus kaiken jakamisesta tasapuolisesti on niin vaikea siksi, että ihmiset ovat yksilöitä. Eri ihmiset tavoittelevat ja kaipaavat eri asioita. Jotta edes näennäinen tasapuolisuus voitaisiin saavuttaa, pitäisi jonkun määritellä kaikille yhteinen hyvinvoinnin laatu ja taso. Tällainen romuttaisi systeemin alkuunsa, koska se, joka hyvinvoinnin kriteerit määrittelisi, olisi jo muita ylempänä asettamalla kriteerit väistämättä omasta näkökulmastaan.
Silti jakamistaloudesta puhutaan nyt enemmän kuin vielä vähän aikaa sitten. Ennen kaikkea siksi, että kapitalistisen kulutushysterian jatkuminen polttaa maapalloamme loppuun kiihtyvällä tahdilla. Laskennallinen päivämäärä, jona ihmiset ovat kuluttaneet vuoden luonnonvarat loppuun ja elävät loppuvuoden velaksi maapallon ja sen köyhimpien väestönosien kustannuksella, on aikaistunut vuosi vuodelta.Vaihtoehdot ovat nykyisenkaltaisesta kulutuksesta luopuminen tai maailmanloppu.
Onneksi kulutuksen vähentämisen ei tarvitse tarkoittaa kolhooseja ja viisivuotissuunnitelmia tai nälkää näkevää kansaa, jolle ei ole leipää eikä leivoksia. Ajatus jakamistaloudesta ei perustu tasapäistävään omaisuuden kollektivisointiin, jossa kaikkien omistamista rajoitetaan. Se perustuu jakamiseen ja vaihtoon, eli on lähempänä vaihdantataloutta kuin sosialismia.
Jakamistalouden ytimessä on yhteiskäyttö, siis lainaaminen. Omistamisen ei tarvitse poistua, vaikka uusi tuotanto vähenisi radikaalistikin. Kuten vaihdantataloudessa, jokainen omistaa sen, mitä osaa, on tehnyt tai on saanut. Näin jakamistalous laventaa pääoman käsitettä. Arjessa, jossa kaikki mitataan rahassa, on vaikea muistaa, että arvokasta pääomaa ovat esimerkiksi aika, taidot ja tiedot sekä sosiaaliset verkostot.
Rahan ollessa nykyisessä järjestelmässämme keskeisin arvon määrittäjä, moni arvokas asia jää huomiotta. On ironista, että nykyinen talousjärjestelmämme perustuu niin voimakkaasti tuotettuun arvoon, siis rahaan, vaikka Suomen elinkeinorakenteessa suurin osa ammateista on jo palvelualoilla, eli tuottamassa jotakin aineetonta. Palvelujen arvon mittaaminen taas on kansantalouden näkökulmasta vaikeaa ja epävarmaa, koska toisin kuin pala juustoa tai mutteri, palvelu tuotetaan aina räätälöitynä vastaanottajalleen. Palvelun tuottama taloudellinen hyöty riippuu siis aina palvelun sisällöstä suhteessa sen kuluttajaan. On vaikeaa määritellä standardia arvoa palvelulle, jonka "onnistumiseen" subjektiivinen vastaanottaja vaikuttaa niin ratkaisevasti.
Myönnän, että raha on kätevä. Sen avulla on helppo konkretisoida niinkin abstrakti käsite kuin arvo. Jos olen valmis maksamaan vaelluskengistä 50 euroa tietäen, että saisin samaan hintaan kahdet ohutpohjaiset fläpyskät, määritän itse, että kengän laadulla on minulle arvoa. Kun kaikki arvotetaan saman rahan kautta, kuluttamiaan, omistamiaan ja arvottamiaan asioita on helppo vertailla. Teoriassa. Ongelmana vain on, ettei maailma ole typistettävissä niin yksinkertaiseksi. Hyvä esimerkki on työn arvo: miten vertailla lääkäriä, joka pelastaa potilaan tähystysleikkauksessa ja tähystyslaitteen valmistajaa? Potilasta ei olisi pelastettu ilman kumpaakaan. Lisäksi on kiintoisaa, että oikeistoliberaalia menestyjämyyttiä ihannoivissa valtioissa menestyksen mittarina tuijotetaan niin tiiviisti bkt:tä, joka vasta tasapäistääkin, sillä keskiarvoisuudessaan se ei kerro juuri mitään edes niistä suurimmista menestyjistä, puhumattakaan valtion sisäisestä hyvinvoinnista tai esimerkiksi tuloeroista, jotka kasvaessaan ovat uhka valtion toimintakyvylle.
Jakamistaloudessa arvo ei ole samalla tavalla sidoksissa uuden tuottamiseen, eli käsitykseemme menestymisestä esimerkiksi uuden tuotteen innovoimisella. Onnistuneimmillaan kyse on siitä, että arvoa syntyy ilman tarvetta uudelle tuotteelle. Arvo nähdään aineettomassakin pääomassa nykyistä paremmin, kun omistaminen ei ole enää keskiössä. Ne, jotka omistavat, saavat tuottoa lainaamalla omistamaansa tuotetta rahaa vastaan. Näin toimii esimerkiksi majoituspalvelu Airbnb. Kun ansaittua rahaa ei enää tarvitse käyttää uuden omistettavan ostamiseen, palvelujen kuluttamiseen jää enemmän rahaa ja palvelusektori monipuolistuu. Pitkälle viedyssä jakamistaloudessa jokainen on "yrittäjä" perimällä maksua lainaamastaan tuotteesta tai tarjoamastaan palvelusta. Kysyntä ja tarjonta kohtaavat helposti sosiaalisen median sovellusten ja big dataa analysoivien tietokoneiden ansiosta. Hyödykkeet kiertävät ja maapalloa kuormittavia tuotantomääriä voidaan pienentää.
Työmarkkinoiden murrosta jakamistalous vaatii, mutta myrsky on edessä joka tapauksessa tekoälyn vallatessa alaa. On kestämätöntä, että omistamiseen perustuvassa kulttuurissamme tuotetaan tietoista ylituotantoa suoraan roskiin, jotta hintoja voitaisiin pienentää ja kilpailija selättää. Jakamistaloudessa kilpailun merkitys parhaimmillaan vähenee, kun jokainen on sekä kuluttaja että tuottaja. Riippuvuussuhteet taloudessa muuttuvat, kun tuottavan ja kuluttavan osapuolen väliin syntyy välittävä, "lainaava" osapuoli.
Miten ihmisen luonto sitten voi taipua järjestelmään, jossa minun on maksua vastaan myös sinun ja jopa kaikkien meidän? Eikö ole liian pelottava ajatus luopua minuutta rakentavasta omaisuudesta siten, että seinäni Iron Maiden -juliste tai kamerani teleobjektiivi onkin yhtäkkiä tärkeä, jopa oma, myös jollekin toiselle? Tai, että jokin, johon kiinnyn ja jonka tunnen omakseni, olikin alunperin jonkun toisen oma ja on itseasiassa edelleen.
Minä uskon, että omaisuuden jakaminen tekisi meistä onnellisempia. Huomaamalla, että minulle rakas ja muistoja täynnä oleva esineeni voi olla rakas myös jollekulle toiselle, saa vaivihkaa vahvistuksen siitä, että minulla on oikeus ja syytä rakastaa sitä, mitä rakastan. En siis ole kummajainen, vaan itseasiassa aika cool. Lainatessa pääsee näyttämään, miten tätä käytetään. Vinkkaamaan, että paina tuosta ja että tämä nimenomainen yksilö on tuosta saranasta vähän jäykkä, mutta näin sen voi kiertää. Kertomaan, mikä tämän tarina on. Muistuttamaan, että sitä pitää kohdella kunnioittavasti. Osoittamaan, että siinä on muuten pala meikäläistä, pala minun elämääni ja historiaani. Lainaamalla pääsee toista ihmistä ihan lähelle ja vielä lähemmäksi itseään, kun joutuu selittämään, miksi tämä on minulle rakas, siis mitä se kertoo minusta.
Tavaroihin kiintyminen ei ole väärin. Enemmän olen huolissani siitä, ettei tavaroihin enää kiinnytä. Kun puhelin uusitaan heti tuoreemman mallin tullessa markkinoille, ja kaikki on korvattavissa uudella ja hienommalla, ihminen jää lopulta hyvin yksin. On pelottavaa huomata, että kaikki kilpistyy pelkkään minään. Jos tavarat ovat vain minän jatkeita, jotka voi nipsaista pois kuin nenäkarvat silloin, kun ne eivät enää palvele minää, ihminen on tilanteessa, jossa mistään ei voi tarkistaa, kuka minä halusin olla vielä eilen. Kun ympäristö muuttuu merkityksettömäksi, ihminen muuttuu vähän tuntemattomammaksi itselleen. Silloin on helppo olla hätäinen ja hätäisyyksissään julma, etsiä itseään vain itsestään ilman ketään tai mitään, jolta kysyä. Tuijottaa ankarasti peiliin, aktiivisuusrannekkeeseen, työtodistukseen, ruokalautaseen ja someprofiiliin. Odottaa, että toisten silmistä heijastuu se tyyppi, joka haluaisin olla juuri nyt. Kuvitella, että kaikki on tässä ja jos mokaan, hukkaan itseni itseltäni.
Minä on väistämättä elämän tärkein henkilö. Siksi on julmaa, jos omaa tärkeyttään on todisteltava itselleen puunaamalla itseään ja julkisivuaan vereslihalle asti, koska ei ole mitään muuta puunattavaa. Jos puunaa vaikka itselleen tärkeää moottoripyörää, sitä, jolla on huristellut halki parkkipaikkojen, pettymysten ja pakahtumisten, ei tarvitse katsoa itseään itsensä löytääkseen, vaan voi katsoa ympärilleen. Silloin voi näyttää itselleen ja muille, että tällaista minä teen. Totta nimittäin on, että jos pystyy näkemään elämää ja asioita ympärillään sekä olemaan niistä jotakin mieltä, on olemassa. Tutustumalla ja rakastumalla ympäristöönsä voi siis hyvin löytää itsensä. Ja jakamalla, sitä jotakin rakastamaansa, voi sitten löytää vielä toisetkin.
